Ja kyyneleitä kieri pitkin kelpo pojan kylmiä poskia. Drifvan hyvä sydän tuli liikutetuksi. Mutta Frostehan oli lapsi; Drifva otti häntä kiinni niskasta, suuteli häntä reippaasti ja sanoi:
— Oletko sinä mies, sinä, kun itket noin vähästä? Häpeä, Froste! Jollen ole kyllin hyvä sinulle, niin mene koskeen, sinä saat lainaksi minun sukseni, ne ovat paremmat kuin sinun. Vai niin, sinä siis tahdot, ettei minun enää pidä tehdä niin? No, sinun tähtesi minä suostun siihen, jos lakkaat itkeä tillittämästä. Mutta missä Liina ja Amanda viipyvät?
— Kuka nyt enää hiihtäisi sinun kanssasi? jatkoi Froste vähän lohdutettuna, mutta vaistomaisesti aavistaen asian oikean laidan.
Me odotimme kuitenkin vielä.
— Tutti — sanoi Drifva minulle käyttäen hyväilynimeä, jonka olin saanut koulukumppaneiltani — matki maisteri Spikiä, sinä osaat niin hyvin!
Minulla oli todellakin tuo virnistelytaito, joka on hyvin tavallinen koulutyttöjen kesken, ja lyhensin pitkää odotustamme matkimalla Spikin opetusta, unohtamatta hänen spangdangiaan. Drifva ei ollut vielä koskaan ollut paremmalla tuulella.
— Nyt on kello kuusi, nyt me lähdemme kolmisin, sanoi hän vihdoin.
Me lähdimme hiihtämään ensin pitkin joen rantaa, sillä jäätymätön Merikoski kohosi siinä kohdin synkkänä ja mustana meidän ja Laanilan välillä.
Keveämmin ei riekko lentänyt Oulunjoen lumista rantaa, nopeammin ei näätä juossut joenjäätä, notkeammin ei orava puikahdellut metsän lumirinnettä pitkin, kuin tuo nuori hiihtäjä kiiti laajoja lumilakeuksia. Saman arvoisia kuin hevonen on aron kasakalle, olivat Drifvan sukset. Kuten aron poika näyttää ikäänkuin kiinni kasvaneelta jaloon ratsuunsa, niin oli Drifva kuin suksiinsa valettu. Ne olivat olleet tuskin kolmea jalkaa pitkät, kun Drifva ensin pikku tyttönä mitteli kotiseutunsa mäkien korkeutta; sitten ne olivat kasvaneet yhtä rintaa hänen kanssaan ja olivat nyt seitsenjalkaiset, mitä parhaimmasta hongasta tehdyt, varpaallisen alaisine oksineen, kimmoisat kuin teräsjoustimet, norjat kuin käärmeet. Koivusauva, jonka päässä oli pienoinen kiekko, oli tuskin jalkaa lyhempi, ja sitä käytettiin enemmän tasapainotankona kuin vauhdin lisäämiseen, mikä tapahtui ruumiin joustavien liikkeiden avulla. Eipä moni suomalainen mökissäkään kasvanut tyttö olisi uskaltanut hiihtää kilpaa Drifvan kanssa tasaisella hangella; eikä moni tottunutkaan mäenlaskija olisi uskaltanut niinkuin hän laskea mitä jyrkimmistä rinteistä. Hän katosi lumitupruun ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua hän sukelsi uskomattoman notkeana esiin lumipilvestä jyrkänteen alle.
Meidän olisi ollut aivan mahdotonta seurata tätä lentävää oravaa, ellei hänen armonsa olisi suvainnut tuontuostakin odottaa meitä leväten lumisella kivellä. Me saavuimme Merikosken niskassa olevan suvannon rannalle, ja siitä meillä oli laaja näköala. Kaupunki oli takanamme talvipuvussaan, aurinko oli vielä alhaalla, oli aivan tyyntä, ja savu nousi sadoista piipuista pystysuoraan taivasta kohti. Ikkunat hehkuivat kuin tuuli, keveät savupilvet punertivat auringon valossa, hengityksemme höyrysi kuin hienot pilvet talvi-ilmassa, ja yltympärillämme luonto uinui kuin kaunis, kalpea lumikuningatar puoleksi avoimin silmin valkoisella helmi- ja timanttivuoteellaan. Se oli pohjolan talven rauhallinen aamurukous sen kevättä odottaessa.