— Valitsisit jonkin muun kertomuksen, keskeytti rouva Rönnevall.
— Annahan minun jatkaa, se on historiallinen tapahtuma. Pienessä merikaupungissa etäällä, samapa missä, oli kaksi varakasta kauppahuonetta, jotka tietysti olivat kilpailijoita. Ne kilpailivat kaikessa, terva- ja piki-, karttuuni- ja kahvi-asioissa, raastuvassa ja lastauspaikassa, Kööpenhaminassa ja Liverpoolissa. Se ei kuitenkaan estänyt kauppahuoneitten isäntiä osoittamasta oman konttorinsa ja toimensa ulkopuolella toisilleen kaikkea sitä kohteliaisuutta, mikä soveltuu vankoille liikemiehille, sanomasta toinen toistaan "hyväksi veljeksi" ja rauhallisesti sopimasta samaan kirkonpenkkiin, niinkuin eivät liikeasiat ollenkaan olisi koskeneet Jumalaa. Sotaa kävivät kirjanpitäjät tai laivurit kotosalla ja asiamiehet ulkomaisissa satamissa, eikä se päättynyt ilman molemminpuolisia konttokuranttihaaksirikkoja tai saldoerehdyksiä vuoden tilinpäätöstä tehtäessä. Kun sitä oli jonkin aikaa kestänyt vaihtelevin voitoin ja tappioin, sekaantuivat naisetkin asiaan, ja vaikka myönnän, ettei sitä aina pidetä varsin edullisena liikeasioihin nähden, oli tällä kertaa tuloksena edullinen tilinpäätös. Lyhyesti sanoen, neuvokas täti, jonka nimeä minun ei tarvitse mainita…
— No, se vielä puuttuisi! huudahti nuori rouva hullunkurisen epätoivoisena.
— Oh, älä pelkää, kyllä minä olen hellävarainen ja kerron vain historiallisen tapauksen. Lyhyesti puhuen, täti — oikea asioitsijatäti — keksi, että isälläni, toisella kilpailijalla oli vain yksi poika, joka silloin oli yhdentoista iässä, ja Augustan isällä, toisella kilpailijalla, ainoastaan yksi kahdeksanvuotias tytär. Tädin viisaalla välityksellä keksittiin pettämätön keino, millä saatettiin yhdistää molempien kilpailevain kauppahuoneitten pyrinnöt niin, että salainen, molemmille turmiollinen sota voitiin lopettaa mitä suotuisimpaan rauhaan ja entinen kilpailukin muuttaa mahtavaksi liitoksi. Ei mikään ollut yksinkertaisempaa: lapset oli kihlattava. Ja kun siten molempien kauppahuoneitten varat vast'edes kokoontuisivat yhteen käteen, niin tietysti olisi toisen voitto tai tappio todella myöskin toisen voitto tai tappio. Asia oli niin selvä, tilinpäätös niin eittämätön, ettei mikään kamarineuvos olisi voinut löytää ainoatakaan erehdystä tästä laskusta.
Eräänä iltapäivänä kutsuttiin molemmat tämän rauhansopimuksen viattomat liittokumppanit vanhempiensa luo, jotka juhlallisina istuivat asioitsijatädin rinnalla pitkässä juhlasohvassa meidän vierashuoneessamme; heille ilmoitettiin, että he olivat kihlatut, ja heitä kehoitettiin suutelemaan toisiaan. Sulhanen ja morsian katselivat toinen toistaan hieman kummastellen, mutta eivät pitäneet asiasta varsin suurta lukua, suutelivat, koska kerran suudeltava oli, ja saivat sitten kihlajaistensa kunniaksi ohukaisia. He olivat tutustuneet toisiinsa kelkkamäessä, joululeikeissä ja vappuna tavallisissa palloleikeissä. Tietämättä juuri mistään hellemmistä tunteista he olivat sangen hyvin sietäneet toisiaan, vieläpä haukkasilla ja rosvosilla ollessaan tunteneet toinen toistaan kohtaan myötätuntoakin, mitä hyvä juoksija ei voi olla tuntematta yhtä nopsaa ja sukkelaa kumppania kohtaan. Siispä heillä ei sillä hetkellä ollutkaan mitään kihlaustaan vastaan, päinvastoin se oli heistä hyvin mieluinenkin, koska siitä hyvästä saivat ohukaisia.
Rauhanteon ja kihlauksen johdosta kävi molempain talojen vanhempien ja lasten välinen seurustelu tutunomaisemmaksi. Kihlatut ajattelivat niin vähän uutta liittoaan, että he luultavasti olisivat kokonaan unohtaneetkin sen, ellei siitä olisi heille alinomaa muistutettu. "Otto, mene solmimaan Augustan kengännauha, pitää olla kohtelias morsiamelleen"… "Augusta, anna omenastasi Otolle, pitää suoda sulhaselleen kaikkea hyvää"… Ottoa, suurta poikaa, hävetti tytön kengännauhojen sitominen, ja Augusta jakoi vastenmielisesti omenansa Oton kanssa. Lapset eivät pitäneet velvollisuuksista eivätkä muistutuksista. Kohta kuultiin heidän kinastelevan, mitä he eivät olleet tehneet ennen; he alkoivat pikemmin kartella kuin etsiä toisiaan.
Otto oli kolmea vuotta vanhempi morsiantaan Augustaa, ja kolme vuotta merkitsee tuossa iässä äärettömän paljon. Yksitoistavuotias poika ei etsi lemmittyä kahdeksanvuotisten tyttöjen, vaan neljäntoista tai kuudentoista ikäisten neitosten joukosta. Hän pitää itseään jo puoleksi miehenä; hänen miehekästä itsetuntoaan hivelee vanhempien tyttöjen taholta tuleva mielistely ja edes jonkinkin suosiollisen katseen saavuttaminen heiltä. Tunnustanpa suoraan, ettei tämän pikku kertomukseni Otto ollut mikään poikkeus tuosta yleisestä säännöstä. Hänet pantiin kouluun toiselle paikkakunnalle, ja hän tietysti rakastui milloin mihinkin, milloin sinisilmäiseen Mariaan, milloin ruskeasilmäiseen Lottaan, mutta aina vain vanhempiin tyttöihin. Ja kun hän palasi koulusta kotiin kehittyneemmin naiskäsityksin, havaitsi hän kauhukseen, että hänen morsiamellaan oli punertava nenä, että hän oli kasvanut ja vaatteet käyneet pieniksi, että hän astui kenkänsä länttään ja että hänen kaksi pitkää, hartioilla riippuvaa palmikkoaan eivät suinkaan enentäneet hänen kehittymätöntä sulouttaan. Augusta puolestaan…
— Ei sinun ollenkaan tarvitse kuvailla hänen tunteitaan; hänestä sinä olit inhoittava, keskeytti taas viehättävä pikku rouva koko seuran suureksi iloksi.
— Oletko siitä niin aivan varma? jatkoi konsuli. Eivätpä kymmenen tai kahdentoista ikäiset tytötkään ole kivestä, hekin tavallisesti ihailevat poikia, jotka ovat muutamia vuosia vanhempia. Myönnän kyllä, ettei pitkätukkainen poikanulikka, jolla on käsniä käsissä ja ärsyttävää, helposti närkästyvää etevämmyyttä uudessa kuohuvassa miehuudessaan, ole mikään miellyttävä ilmiö. Vaikka siis voi pitää anteeksiannettavana, ettei Augusta huomannut valittuaan kovinkaan ihastuttavaksi, joutuivat sulhon asiat vielä melkoista huonommalle kannalle siitä varman varmasta halveksimisesta, jota hän joka tilassa osoitti morsiamelleen. He olivat kuitenkin sulhanen ja morsian, ja heitä muistutettiin lakkaamatta noista oikeudettomista velvollisuuksista, jotka saattoivat heidät vähitellen epätoivoon, ja välttämättömänä, matemaattisena seurauksena oli todellakin, että he alkoivat tuntuvasti inhota toisiaan. Voiko kukaan teistä huomata arpea oikeassa poskessani?
Naiset, paitsi rouva Rönnevall, sanoivat nopeasti poskea tarkastettuaan, ettei mitään arpea näkynyt.