— Eikö? Mahdollisesti se on sitten jo kasvanut umpeen. Mainittua nuorta sulhoa käskettiin eräässä juhlatilaisuudessa suutelemaan morsiantaan. Morsian kääntyi selin häneen. Sulhanen otti häntä kiinni pitkistä palmikoista, veti hänen päänsä taaksepäin syliinsä ja suuteli häntä yli pään. Silloin morsian … mutta ehkä sinä muistatkin sen paremmin, ystäväiseni?
— Hän vastasi sulhaselle niinkuin kaksitoistavuotias suuttunut tyttö vastaa hävyttömyyteen. Hän kynsi pojan kasvoja, sanoi rouva Rönnevall hymyillen.
— Aivan niin, melkeinpä luulen hänen käyttäneen luonnollisia puolustusaseitaan. Ja tämä kaksitoistavuotias pikku Augusta oli hyvin kasvatettu, iloinen ja hyväluontoinen tyttö, joka ei ennen koskaan ollut ryhtynyt moisiin ystävyydenosoituksiin. Minä mainitsenkin tämän poikkeuksen vain sen epätoivoisen aseman kuvaamiseksi, mihin nuoret saattavat tulla, kun joutuvat toisiinsa lapsina kytketyiksi. Syylliset saivat tietysti ankarat nuhteet, mutta syvimmin katkeroitti heidän mieltään asioitsijatädin selitys, että suuteleminen kävisi aivan toisin, kunhan ei kukaan olisi heitä näkemässä. Täti pettyi: kihlatut olivat sinä hetkenä veriviholliset.
— Mutta, Otto…
— Malttia; lehti kääntyy. Kohta tämän tapauksen jälkeen lähetettiin minut Saksanmaalle kauppaopistoon, ja minä viivyin poissa neljä vuotta, jona aikana me käskystä kirjoitimme toisillemme yhden kirjeen vuosineljänneksessä, niin lyhyen ja tyhjänpäiväisen kuin suinkin mahdollista. Kun minä palasin partasuuna nenälaseineni ja parikymmentä tanssiaislemmittyä mielessä, olin lujasti päättänyt rikkoa tuon inhoittavan kihlauksen, jota minä syystä pidin vapauteni kahleena. Samaan aikaan oli Augusta palannut Tukholmasta kasvatuslaitoksesta. Myönnän, että päätökseni horjui hetkisen, kun ensi kerran näimme toisemme hänen vanhempainsa kodissa. Nuo neljä vuotta olivat muuttaneet hänet niinkuin neljä toukokuun viikkoa muuttaa maiseman täällä pohjolassa.
Samassa muisti rouva Rönnevall unohtaneensa saalinsa hyttiin ja katosi, vaikka neljä viisi läsnäolijoista tarjoutui etsimään tuota illan sumun ja viileyden välttämätöntä torjujaa.
— Nyt olen jo esteellinen lausumaan arvostelua — jatkoi konsuli Rönnevall häiriytymättä — mutta siihen aikaan, josta kerron, sovelluin arvostelijaksi niin hyvin, ettei mikään tullivahtimestari voisi huolellisemmin tarkastella tavaraluetteloa, kuin minä etsin vikoja morsiamestani. Ja kuitenkin täytyy minun tunnustaa, ettei milloinkaan suloisempi perhonen ole suorinut siipiään päästessään kotelostaan. Minä tarkastelin mitä vihamielisimmin ennakkoluuloin hänen kauniita, ruskeita hiuksiaan, lempeitä sinisilmiään, entistä punertavaa nenäänsä ja viehättävää veitikkaa, joka väikkyi hänen huulillaan. Turhaan, minä en löytänyt vikaa, jonka olin päättänyt löytää. Minä vertailin häntä milloin mihinkin kaunottareen, joka oli saavuttanut minun ja maailman ihailun; hän ei kyennyt kilpailemaan heidän kanssaan, mutta minun kiusakseni oli hänessä jotakin, mitä heissä ei ollut, viatonta suloutta, jonka viehätykseltä en voinut suojella itseäni. Ohoh, sanoin minä itsekseni, koettakoonpahan tuo pikkukaupungin tyttö esiintyä Hampurin tanssiaisissa! Mutta samana hetkenä minulta pääsi helpotuksen huokaus: Jumalan kiitos, ettei hän ole sitä koskaan koettanut! Vihdoin keksin suureksi mielihyväkseni, että Augusta astui rumasti, niin olisinpa voinut vaikka vannoa, että hän ontui. Voi, tuo viimeinenkin voitonriemu oli päättyvä tappioon. Minä havaitsin, että jos hänessä mitään oli aivan moitteetonta, niin oli ainakin hänen kevyt, suloinen käyntinsä täysin vikoja vailla. Hän oli edellisenä päivänä astunut jalkansa orjantappuran okaaseen, joka oli tunkeutunut ohuen kengän lävitse.
Me annoimme toisillemme kättä kohteliaasti, kylmästi. Kaksi virran kuljettamaa kaarnanpalasta ei voi kohdata toisiaan välinpitämättömämmin kuin me. Vapisiko hänen kätensä? Minä melkein kuvittelin sen vavisseen, mutta se olikin vain närkästystä, joka heijasti minun omaa vastenmielisyyttäni. Jo samana iltana minä tahdoin vapauttaa meidät molemmat tuosta sietämättömästä taakasta.
Parikymmentä katsetta oli kiintynyt meihin. Kaikki olivat varustautuneet näkemään yhtymisen hellää hetkeä kuin julkista näytelmää. Tällä kertaa sitä pidettiin aivan selvänä asiana, me käskemättä suutelisimme toisiamme. Mutta ei, urkkivain omaistemme toivo petti. Mikä kylmyys! Mitä se merkitsi? Olisivatkohan nuoret nelivuotisen eron aikana unohtaneet toisensa tai ehkä kumpikin tahollaan rakastunut johonkuhun sivulliseen?
Asioitsijatäti, ollen aina kekseliäs, arvasi syyn, kuten hän kerran ennen oli osannut selittää pään yli tapahtuneen suutelemisen ynnä sen kovakouraiset seuraukset.