— Rakkailla lapsillamme — huomautti hän, niin suuresti huolehtien meidän ujoista tunteistamme, että se olisi ansainnut paremmankin kiitoksen — rakkailla lapsillamme on luultavasti paljon puhuttavaa niin pitkän eron jälkeen. Tuossa on äidin huone tyhjänä. Emme me pane pahaksemme niin kohtuullista toivetta, kuin on puolen tunnin puheleminen kahden kesken.
— Tahdotko? kysyin minä Augustalta voidakseni niin pian kuin suinkin sanoa hänelle: ole vapaa, minä en aio sinua vaivata!
— En, vastasi hän lyhyesti.
— Miten haluat, sanoin minä.
Hänen vastauksensa oli kuin kylmä maaliskuun tuuli kerrassaan jäädyttänyt lempeämpäin tunteitteni ensimmäisen idun.
Kuitenkaan ei kihlausta purettu sinä iltana eikä myöhemminkään. En tahdo ryhtyä tyydyttävästi selittämään, kuinka se oli mahdollista. Siinä iässä, jossa me silloin olimme, rakastetaan tuskin mitään niin suuresti kuin vapautta. Ahdas kenkä, sopimattomaan aikaan tapahtunut vierailu tai aiotun huviretken keskeytyminen voi jo saattaa nuorukaisen epätoivoon. Ja kuitenkin tapahtuu useammin kuin luullaankaan, että kaksi nuorta saattaa vuosikausia kantaa kaikista kahleista rasittavinta, onnetonta kihlausta, rohkenematta tai voimatta murtaa sitä. Oliko minussa, vai oliko hänessä jotakin, mikä pelkäsi ratkaisevaa välien rikkoutumista? En tiedä, sen vain tiedän, että tottumus on suuri voima ja että kun koko hallitseva ympäristö pitää asiaa niin päätettynä, ettei mistään muusta voi koskaan olla puhettakaan, niin voi vain joko hyvin luja tahto tai odottamaton kohtalon sysäys repäistä hajalle sotkeutuneen vyyhden. Toista vuotta palaamiseni jälkeen me tunsimme olevamme asioitsijatädin luvunlaskutaidon toivottomina orjina, keksimättä mitään muuta pelastuskeinoa kuin häämme siirtämisen rajattomaan tulevaisuuteen, kunnes molemmat ehkä ehdimme vanhettua ja harmaantua. Ja koko tuon iäisyyden pituisen vuoden ajan me kohtelimme toisiamme yhtä kylmästi, ja sitä kylmyyttä keskeyttivät vain pistopuheet ja kiusanteot, minun taholtani suuttumus ja hänen puoleltaan kyynelet. Kun kaikkea tarkoin punnitsen, niin pelkäänpä turhamaisuudellakin olleen osansa tuossa onnettomassa ilveilyssä. Ei kumpikaan meistä tahtonut näyttää purkaneensa silloin jo kohta kymmenvuotista lupaustaan. Kumpikin odotimme toisiltamme ensimmäistä sanaa, ja koska sitä ei tullut, niin me yhä kiusasimme, suututtelimme ja inhosimme toinen toistamme.
Vihdoin iski kohtalon leimaus, jonka täytyikin iskeä, koska ilma oli niin kauan ollut sähköinen. Se tuli — niinkuin senlaatuiset ukonjyrinät useimmiten tulevat — hiljaa hiipien mitään aavistamattomia uhrejaan kohti. Se ei ollut sen huomattavampi ilmiö kuin äsken leivottu varatuomari, joka saapui paikkakunnallemme hoitamaan avonaista tuomiokuntaa. Hän oli jokseenkin hyvännäköinen, käytökseltään varma, hänellä oli muodinmukainen hännystakki, mitä moitteettomimmat irtokaulukset ja kieli sukkelampi kuin kellään muulla kymmenen penikulman alalla; tietysti hänellä oli velkoja, ja hän katseli, missä voisi tehdä hyvät naimiskaupat. Augusta ei suinkaan jäänyt hänen haukankatseeltaan huomaamatta, eikä Augustan kihlaus ollut hänestä vähimmäksikään haitaksi. Arvattavasti hän ei tarvinnut pitkääkään aikaa täydelleen ymmärtääkseen meidän välimme, ja hän huomasi veden kyllin sekavaksi, jotta saattoi hyvällä menestyksellä laskea siihen verkkojaan kultakalan pyyntiin.
Jos siihen aikaan oli mitään, jota enemmän halveksin kuin rakkauden keinottelua, niin se oli raivoisa ja verinen pahahenki, jota sanotaan mustasukkaisuudeksi. Minä olin nähnyt niin monta hullunkurista ja naurettavaa, niin monta mieletöntä ja järjetöntä esimerkkiä tuon verenimijän hurjuudesta, että olin pyhästi luvannut: minun kimppuuni se ei koskaan ole käyvä. Ja kuitenkin kaikesta ivasta ja kaikista päätöksistä huolimatta huomasinkin sen eräänä päivänä täysikasvuisena ja verenhimoisena korppikotkana raatelevan sydäntäni. Minä kuvittelin, että verkkojen laskeminen oli onnistunut ja kala saatu, ja sanoin itsekseni: sitä parempi, minä en rupea kilpailemaan saaliista! Mutta seuraavana hetkenä, sen sijaan että olisin pitänyt sitä loppua aivan luonnollisena sellaiselle kihlaukselle, kuin meidän oli, sanoin taas: miten kurjaa! miten typerää! Lyhyesti sanoen, minä olin yhtä mieletön kuin kuka hyvänsä niistä narreista, joille ennen olin nauranut. Jospa edes olisin ymmärtänyt pitää mieliharmini omanani! Mutta eipä, minä käyttäydyin niin kömpelösti ja tyhmästi kuin ihminen ainakin käyttäytyy kulkiessaan mustasukkaisuuden umpisokkeloissa, ja siinä onnestikin minua niin hyvin, että minulle naurettiin vasten silmiä, aivan kuten tavallisesti käy moisissa tapauksissa.
Se teki minut hurjaksi. Keskipaikkeilla elokuuta olimme kerran satamassa. Meitä oli suurenlainen huviseurue, ja joukossa oli myöskin vastustamaton kilpailijani. Minä ehdotin, että lähdettäisiin purjehdusretkelle uudella veneelläni; kaikki suostuivat siihen. Tuuli odottamattoman vakavasti meidän laskiessamme niemen nenitse aukealle merelle; purjeveneessä oli vain vähän pohjapainoa, mutta melkoinen purjemäärä.
— Emmeköhän reivaa purjeita? sanoi varatuomari.