— Selitä kirjoitus! Sinunhan velvollisuutesi on tuntea hieroglyfit.
— Niin pergamentista ja paperista. Mutta ei kallioista. Ne kuuluvat geologiaan ja mineralogiaan, ovat siis sinun alaasi.
— Mutta jos se olisikin latinaa.
— Latinaako? toistin minä ja tunsin heti paikalla olevani omilla tulillani. Minä aloin tavata. M.O.S… mos, tapa. Minkä opettavaisen mietelmän tämä kallio sanookaan meille? Minä tavasin edelleen ja sain sanan mossa. — Ei, ei ollut siinä enää latinasta apua. Ellei se ollut luonnon kujeita, niin tottapa oli poikain tekoa.
— Olettakaamme — sanoin minä — että vene on joskus saapunut tämän kallion luo ja sen kunnianhimoinen väki on tahtonut tehdä nimensä kuolemattomiksi. Tutkimuksemme tulokseksi tulee silloin esimerkiksi tämä: Matti Olsson, Sakari Stenström, Aksel Aspegren, Gustaf Söderlund. Jos mielesi tekee kertoa tämä tieteellinen havainto professori Hällströmille, à la bonne heure, koeta vain!
Envaldsson vaipui syviin ajatuksiin. Hänen mielikuvituksensa oli niin monesti pettänyt hänet, ettei hän — luonnontutkija, joka ei katso olevansa velvollinen uskomaan mitään, mitä ei käy vaa'alla punnitseminen, numeroilla laskeminen tai silmin ja korvin todistaminen — ettei hän varsin helposti aikonut hairahtua naurettaviin erehdyksiin. Vähän tuumittuaan hän sanoi:
— Mahdollisesti olet oikeassa. Minä ajattelin Ehrensvärdiä, mutta noiden noiduttujen variksenjälkien alla oleva vuosiluku sanoo, etteivät ne ole hänen tekemiään.
Hän otti tuumamittansa, joka oli hänen yhtä eroamaton kumppaninsa kuin metsästystorvikin, ja mittasi tarkoin veden keskikorkeudesta kallioon hakatun vuosiluvun alareunaan olevan pystysuoran etäisyyden. Sitä väliä oli kaksi jalkaa ja kaksi kymmenystuumaa.
— Et voi kuitenkaan kieltää — huudahti ystäväni hämmästyneenä — että jos eräs Matti Olsson ja hänen kumppaninsa ovat hakanneet nämä merkit, niin ovat ne herrat olleet paitsi luonnontuntijoita myöskin ennustajia! Mikäli tähän asti on saatu lasketuksi, nousee Suomen etelärannikko 1.98 tai tasaisena lukuna kaksi jalkaa vuosisadassa. Jos siis oletamme maan kohoavan kaksi linjaa vuodessa, niin se on vuodesta 1729 asti sadassa kymmenessä vuodessa tasan kaksisataa kaksikymmentä linjaa eli kaksikolmatta kymmenystuumaa, mikä on kaksi jalkaa ja kaksi tuumaa. Eipä voi matemaattisemmin ratkaista maan kohoamisen probleemaa varman kaavankaan mukaan. Minä palaan ensi ajatukseeni, että tämä Matti Olssonin mestariteos on oikea ja todellinen vedenkorkeusmerkki, jonka joku tuntematon tutkija on hakannut kallioon 1729 huomattuaan jo ennen kuin Celsius merenpinnan laskeutumisen ja tahtoen vahvistaa sen edistymisen ilmoittamalla, miten korkealla vesi oli määrättynä hetkenä. Jos se kerran on saatu selville — ja tuskinpa sitä enää voi epäilläkään — niin on enää jäljellä kirjoituksen selitys. Olettakaamme sen olevan latinaa, joka vuonna 1729 vielä oli koko oppineen maailman hallitsevana kielenä. Noista kahdeksasta kirjaimesta ei saa mitään järjellistä ajatusta, jos ne luetaan peräkkäin. Mutta sinä esitit jo otaksuman, että ne ovat alkukirjaimia. Olettakaamme sitten edelleen, että oppineella luonnontutkijalla, joka tuohon tahtoi merkitä vedenkorkeuden, ei ollut aikaa hakata sanoja täydellisesti, tai hän hakkasi merkin vain sitä varten, että hän itse saisi siitä selvän kymmenen, kahdenkymmenen tai kolmenkymmenen vuoden kuluttua uudestaan mitatessaan merenpinnan korkeutta. Selitä alkukirjainten salaisuus, niin minä vihdoinkin myönnän, että roomalaiset ovat ihmeeksi edes kerran tuottaneet todellista hyötyä meidän aikamme kokemukseen perustuvalle tutkimukselle!
M.O.S.S.A.A.G.S… Minun latinalaisen sanavarastoni avulla panimme kaiken kekseliäisyytemme liikkeelle ja pääsimme vihdoin lopputulokseen, joka ystäväni Envaldssonin vilkkaassa mielikuvituksessa piankin muuttui matemaattiseksi varmuudeksi. Noista kahdeksasta alkukirjaimesta saimme seuraavat sanat: