— En, kiitoksia paljon. Minulla on Tibullus eväskorissa, ja hyvän päivällisen jälkeen miellyttää minua enemmän mietiskely.
Envaldsson lähti tutkimusmatkalleen, minä heittäydyin pitkäkseni mukavaan asentoon pehmeälle nurmikolle. Seutu oli miellyttävin, mitä nähdä saattaa: vuoria, niemiä, viehättäviä lahtia ja solakoita sinisalmia metsäisten rantojen välissä. Kukkivien tuomien voimakas tuoksu uiskenteli luokseni hiljaisessa tuulessa. Oli kaksikymmentä astetta lämmintä varjossa; kimalaiset surisivat, linnut visertelivät, pienoiset lapselliset aallot lauloivat kehtolauluaan loiskuen piikiviä vasten. Minä nautin täysin siemauksin yhdeksännestätoista vuosisadastamme ja unohdin kokonaan hämärän muinaisuuden. Tibullus putosi huolimattomasta kädestäni; minun on tunnustettava, että nukahdin kuin hyvä lapsi Villingen rannalle.
Maallisen olemassaolon aika ja paikka olivat luultavasti olleet tuntikauden kokonaan kadonneena tajunnastani, kun äkkiä heräsin Envaldssonin metsästystorven ääneen ja nousin puoliunisena istumaan. Hän seisoi ulkonevalla kallionkärjellä viiden- tai kuudensadan askelen päässä lepopaikastani, huiskuttaen nenäliinaansa ja puhaltaen kaikin voimin torveen. Mitä hän tarkoitti? Tuohan oli oikea rynnäkön merkki! Minä lähdin rauhallisesti astelemaan sinne päin, itsekseni suuresti epäillen, maksoikohan se vaivaa.
Kun pääsin torvenpuhaltajan luo, juoksi hän vastaani, otti minua merkitsevästi kiinni kädestä ja talutti minut punertavan, jyrkän kallion luo aivan veden reunaan, joka olikin siinä melkoisen syvää.
— Näetkö mitään? huudahti hän osoittaen joitakin kallion kyljessä olevia piirtoja.
En voinut kieltää, etteivät naarmut olleet vähän kirjainten näköisiä, elleivät ne olleet vain luonnon leikkiä, kuten monesti sattuu. Ne näyttivät vanhuuttaan puoleksi kuluneilta, mutta hyvää tahtoa ja mielikuvitusta käyttäen saattoi ne vielä varsin selvästi lukea. Helposti onnistui minun oppineen ystäväni avulla saada selville seuraava salaperäinen kalliokirjoitus pisteineen:
M.O.S.S.A.A.G.S. V 7. 1.7.2.9.
Varsinkin vuosiluvun toinen numero oli aivan selvä.
— No? sanoi Envaldsson.
— No? sanoin minäkin.