On selvää, että nämä mittaukset kokonaan riippuvat luotettavista merkeistä, jotka osoittavat, miten korkealla merenpinta on jonakin varmana ajankohtana ollut. Koska hylkeenkivet, satamat, kallioihin taotut rautarenkaat ynnä muut saattoivat ainoastaan likipitäen soveltua niiksi mitoiksi, joita etsittiin, alettiin edellisellä vuosisadalla hakata rantakallioihin pysyviä merkkejä, joista näkyi tarkalleen, miten korkealla vesi keskimäärin oli määrättynä aikana. Noita merkkejä pidetään syystä kyllä parhaimpina todistajina, ja niiden merkitys kasvaa vuosi vuodelta. Jos ne sen lisäksi on hakannut joku ammattimies, niinkuin esimerkiksi kuuluisa Augustin Ehrensvärd, Viaporin perustaja, niin tuskinpa minun tarvinnee huomauttaa, miten verrattoman tärkeitä ne ovat tämän kysymyksen ratkaisemiseksi sadan vuoden perästä.
Envaldsson, professori Hällströmin parhaita oppilaita, oli hyvin innokkaasti tutkinut juuri tätä asiaa, pääsemättä kuitenkaan mihinkään ratkaisevaan tulokseen. Hän kertoi minulle huolensa, mutta mitäpä minä olisin hänelle vastannut? Muuten niin teräväpäinen Cicero ei osannut mitään neuvoa, Vergilius ei edes tiennyt, että Itämerta oli olemassakaan, Tacituksella ei ollut vähintäkään aavistusta maan kohoamisesta. Onneton luonnontutkija, hän olisi hyvin mielellään tahtonut hartioillaan kohottaa Suomea neljä jalkaa vuosisadassa, mutta tuo Atlaksen taakka kävi hänelle liian raskaaksi.
Muutamana kesäkuun aamuna päätimme haihduttaa opinhuoliamme tekemällä pienen huvimatkan Helsingin saaristoon. Me hankimme veneen, muutamia ongenvapoja ja eväskorin leipää, juustoa ja pullon viiniä, ja sitten nostimme purjeet. Matka kävi Turholman ja Stansvikin ohi Estnäsin salmen läpi Villingen seudulle. Viaporin salmista puhaltava raitis merituuli vei meitä hauskasti eteenpäin pitkin keinuvia selkiä. Vuoriset niemekkeet näyttivät tulevan meitä vastaan ja tanssien kulkevan ohitsemme, kuusikot lähettivät meille miellyttävää pihkanhajua, huvilat heittelivät houkuttelevia sormisuukkosia, purjeveneet ja halkojaalat vaativat meitä kilpailuun. Envaldssonilla oli mukanaan metsästystorvi, jolla ahkerasti tervehdittiin kaikkia vastaantulijoita. Me aloimme kotiutua omaan vuosisataamme; vanha Rooma vaipui muinaisuuden hämärään, Envaldsson ei enää muistanut "seuloa luontoa", vaan nautti sen sijaan siitä sitä ahkerammin. Mitä parhaimmalla tuulella ollen saavuimme suojaisiin Villingen salmiin, penikulman päähän kaakkoon päin Helsingistä, ja ryhdyimme siellä koettamaan kalaonneamme. Se näytti välttävästi vastaavan sitä taitavuutta, mikä meillä oli kuulussa onkimisurheilussa. Me saimme kolme neljä pyristelevää ahvenpahaista, ja kolmen neljän viattoman särjen kuolema tuli omaatuntoamme rasittamaan; viimein lähdimme maihin valmistuttaaksemme päivällisaterian läheisessä kalastajantorpassa.
— Rabe — sanoi ystäväni minulle, kun höystimme paistettuja särkiämme muutamilla kokonaisina keitetyillä munilla, viilikehlolla ja viinillä — minun mieleeni johtui jotakin onkiessamme salmessa.
— Annas kuulua! vastasin minä tyynenä kuin filosofi, pyyhkien muutamia viilin merkkejä liiveistäni.
— Tunnethan Ehrensvärdin vedenkorkeusmerkit?
— Totta kai, olenhan ollut sinun oppilaasi.
— Celsius esitti vedenvähenemisteoriansa 1743. Se herätti, niinkuin muistat, mitä vilkkainta mielenkiintoa, ja kesällä 1747 Ehrensvärd oleskeli täällä saaristossa suunnittelemassa jättiläistyötään, Viaporia. Mikäpä olisi luonnollisempaa tai todenmukaisempaa kuin se, että hän juuri tänne johonkin, näihin siihen tarkoitukseen erikoisesti sopiviin kallioihin on hakannut jonkin kuuluisista vedenkorkeusmerkeistään? Eikä kuitenkaan ole kenenkään onnistunut löytää piirtoakaan niistä. Pitäisipä tarkoin tutkia Villingen seudut.
— Niin, miksikä ei? Mutta saatathan tutkia itse. Iltapäivä on käytettävänäsi. Päivä on pitkä, yö valoisa, ja me olemme nauttimassa jaloa vapauttamme. Etsi, jos sinua huvittaa; minä toivotan sinulle onnea.
— Etkö sinä lähde mukaan?