— Uskottomat lupaukset! aloitti tohtori veitikkamaisesti, lämmin väre äänessä. — Ah, mitä karehtivan vedenpinnan tuhansia tuulenpuuskia, horjumattomia päätöksiä, liian varmoja aikomuksia onkaan uhkamielisessä nuoressa päässä! Niin ylpeinä, jyrkkinä ja suurellisina ne esiintyvät suuttumuksen hetkinä tai tunteiden kuohuessa, että niitä saattaisi luulla lujiksi kuin kallio, iankaikkisiksi kuin tähdet, ellei hyvin tietäisi, mitä arvoa niillä on, kun se on saanut puhumisvallan, mikä äsken vielä oli vaiti. Mutta vaikka ne ovat pettäneet sata ja tuhat kertaa ja sata ja tuhat kertaa saaneet osakseen seuraavan päivän ilkkuvan naurun, niin uskoo kahdeksantoistavuotias niin lujasti niiden pettämättömään totuuteen, kuin vasta silloin olisi täysi tosi edessä. Kun sitten taas uusi, suuri aikomus astuu esiin, rohkeasti vaatien elämän virran johdattamista edeltä päin viitattua uraa myöten, eikä ole mitään muuta jäljellä kuin sen toteuttaminen, silloin tuleekin uusi päivä ajatuksineen, uusi yö unineen; nuorukainen tai neitonen, tuon uljaan päätöksen tehnyt katsahtaa taakseen ja huomaa, että uusi luoto oli sumua niinkuin kaikki edellisetkin, kallionvahvuinen aikomus vahaa niinkuin sadat muut. Kuplat kulkevat nopeaan elämän virrassa; jos tartut niihin, särkyvät ne; jos annat niiden paeta, tulee sijaan yhä uusia. Ken kiinnittää veneensä vaahtoon, hän joutuu kosken pyörteeseen. Souda lujien tuhatvuotisten kallioitten luo, joihin on taottu rautarenkaita hauraitten alusten turvaksi; kierrä köytesi niihin äläkä sitten pelkää vaikka veneesi virran pyörteessä huojuukin! Kun asumme tällaisella pyörivällä pallolla, missä kaikki vaihtuu, tarvitsemme vaihtuvan maailman ulkopuolella olevaa tukea. Luja maakin liikkuu jalkaimme alla, mitä sitten ihmissielun aaltoilevat ajatukset, se kun ei enää tänään ole, mitä se oli eilen, ja huomenna on unohtanut sen, mikä tänään on hehkuvana haluna. Iankaikkisuusajatukset yksin ovat pysyväisiä tuossa kuohuvassa koskessa. Ne ovat kiintotähtien kaltaisia; lapsi ja vanhus näkevät ne samalla kohdalla, niiden suhteen katoavat aika ja matkat, kaikki maalliset mittapuut ovat niihin nähden liian pieniä.
Kahdenkymmenen ikäisenä en ajatellut näin enempää kuin muutkaan. Minä olin niin varmasti kuin kukaan konsanaan vakuutettu aikomusteni järkähtämättömyydestä, minä tunsin lujien päätösteni alla vankan kalliopohjan. Minä en anna minkään ilkeän siteen tai hempeiden intohimojen itseäni vangita, ajattelin; minä uhmailen kaikkia esteitä, uurran uusia uria ihmiskunnalle, uudistan oman tieteeni, klassillisen muinaisuuden, ja sille vanhanajan perustalle rakennan aivan uusiksi yhteiskunnan, valtion, koko maailman. Niin, minun klassillinen roomalaismaailmani tunkeutuu meidän hajanaiseen ja aineelliseen aikakauteemme niinkuin Caesar legioonineen raivasi itselleen tien Galliaan; raitis, nuorentava, iäisesti nuoren Rooman ja iäisesti kauniin Kreikan tuulahdus kulkee kerran niinkuin renessanssin aikana villiytyneen, barbaarisen Euroopan yli. Älkää kysykö, mitä minä toivoin saavani aikaan: kysykää ennemmin, mitä minä en ollut saava aikaan. Päätökseni oli tehty, minä tahdoin uudestaan järjestää aikakauteni Platonin ja Ciceron tasavallan mukaan tai minusta oli tuleva viimeinen roomalainen.
Jonkin aikaa sen jälkeen, kun olin päässyt iäisen ylioppilaan Peregrinus Müllerin tuttavuuteen, tein likeisen ystävyydenliiton ikäiseni nuorukaisen Knut Envaldssonin kanssa … ehkä tunnettekin hänet? Hän ainakin olisi tuntemisen arvoinen. Meidän opintomme kävivät niin vastakkaiseen suuntaan kuin suinkin mahdollista: hän oli luonnontutkija, minä kielentutkija, hän realisti ja empiirikko, minä humanisti ja idealisti. Mutta meissä kummassakin oli jotakin yhteistä, juuri nuo suuret maailmaa uudistavat ajatukset … tietysti myöskin samat lujat päätökset tulevan suurtyön suorittamisesta. Envaldsson oli oikeastaan matemaatikko, mutta matematiikka on uimavyö, joka kantaa kaikilla luonnontieteen vesillä. Siihen aikaan, kun hän tutki kemiaa, hän oli päättänyt sulattaa vuoret upokkaassaan, muuttaa kaikki savilätäköt aluminiumiksi, tehdä vedestä polttoainetta ja saada mateerian monet alkuaineet supistumaan yhdeksi ainoaksi. Alettuaan tutkia fysiikkaa hän päätti muuttaa valoa ja sähköä kiinteään muotoon; kasvi- ja eläintieteen alalla hän tahtoi osoittaa olevan itseperäistä synnytystä, toisin sanoen, syntymistä siemenettä ja vanhemmitta. Hän meni, kuten näette, pitemmälle kuin minä, hän kaivautui yht'aikaa äärettömän pieneen ja äärettömän suureen; löydettyään mikroskoopillaan alkusolun, josta elimellisen elämän pienimmät embryot kehittyvät, hän tahtoi Newtonin ja Kepplerin mécanique céleste'in mukaan sovittaa taivaankappalten liikunnon lait ihmiselimistön verenkiertoon.
(Siinä rouva Rönnevall nousi, niiasi syvään ja istuutui taas hyvin juhlallisesti.)
— Kyllä ymmärrän, virkkoi tohtori päätään nyökäyttäen, naisten mielestä minä liihoittelen pilvissä, mutta kohta minulla on kunnia saapua takaisin maan päälle. Lyhyesti puhuen, vaikka ystäväni Knut Envaldsson kuvittelikin olevansa oikea realisti ja empiirikko, kuten hän ammatiltaan todella olikin, niin oli hänessä kuitenkin hieman haaveksijaa: käytännöllisesti puhuen terveen arkiymmärryksen mukaan se merkitsi, että jos minä olin puolihullu suurine päätöksineni, niin hän oli melkein täysihullu. Se ei kuitenkaan meitä estänyt tekemästä pilaa toistemme suurenmoisista tuumista eikä myöskään tuntemasta sisäistä myötätuntoa niitä kohtaan. Oli hetkiä, jolloin olimme halukkaat jakamaan maailman kuin kaksi suurta valloittajaa, kuitenkin niin, että kummallekin jäi valta rynnätä valloittamaan toista puoliskoa, milloin vain sai oman ylivaltansa vahvistetuksi toisella puoliskolla.
Turussa saimme onneksemme seurustella professori X:n intelligentissä perheessä, mikä oli vielä suurempiarvoisempaa kahdelle kokemattomalle ylioppilaalle siitä syystä, että toverielämä oli siihen aikaan jotenkin kirjavaa. Talon kaksi nuorta tytärtä, Maria ja Sofia, edistivät kasvatustamme siten, että säälimättä repivät meiltä nuo maailmanherruuden suunnitelmat. Itse he olivat niin vähässä määrin vapaat ikänsä haaveksivista unelmista, että olivat rakentaneet maailmansa kirjojen mukaan. He olivat lukeneet paljon, eikä heistä nykyinen ihmiskunta lainkaan vastannut Schilleriä, Chateaubriandia ja Washington Irvingiä, puhumattakaan Klopstockista, Lidneristä ja Frithiofin sadusta. Mittapuu ei soveltunut meihin eikä kehenkään muuhunkaan heidän tuttavistaan; meitä kohdeltiin mitä viehättävimmällä tavalla kuin koulupoikia, ja nyt minä huomaan, ettei mikään saattanut olla hyödyllisempää kahdelle maailmanvalloittajalle — meille, jotka ehkä olisimme voittaneet yliopistollisissa väittäjäisissä, mutta seisoimme aivan avuttomina ja turvattomina kahden sukkelan ja liukaskielisen naisvastustajan edessä. Ehkä olisi nuorten naisten onnistunut parantaa meidät nopeammin kuin elämä sitten on parantanut, elleivät Turun palo ja yliopiston muuttaminen Helsinkiin olisi liian nopeasti keskeyttäneet tuttavuutta.
Matkat ja opinnot estivät meitä kymmeneen vuoteen näkemästä Maria ja Sofia X:ää tai edes kuulemasta, mihin he olivat sittemmin joutuneet tässä proosallisessa maailmassa. Ystäväni Envaldsson ja minä tapasimme toisemme pitkän eron jälkeen hyvin todistuksin tohtoreina Helsingissä ja kerroimme kumpikin maailmanherruuden-taisteluistamme. Vielä ei ollut maailman jakaminen onnistunut; me olimme jo taipuvaiset uskomaan, että se tehtävä onkin vaikeampi kuin kymmenen vuotta takaperin olimme luulleet. Mutta maailma on suuri; vaikkapa meidän ei onnistunutkaan valloittaa kaikkia maanosia, niin lujana päätöksenämme pysyi ainakin Suomen saattaminen alamaisuuteemme. Minä yhä harjoittelin roomalaisia legioonejani ja Envaldsson "seuloi luontoa" upokkaassaan, niinkuin Tegnér sattuvasti on lausunut.
Tähän aikaan oli kuuluisan professorimme af Hällströmin onnistunut mitata veden suurin tiheys, ja Nervander, ollen vielä uransa alussa, rakenteli nerokkaita sähkö- ja magnetismiteorioja. Luonnontutkimus oli Berzeliuksen toimesta vaurastunut meilläkin suurvallaksi, joka kokonaan uhkasi viedä voiton klassillisesta vanhasta Roomasta. Monen muun ohessa alettiin jälleen kiinnittää huomiota Celsiuksen jo sata vuotta aikaisemmin esittämiin teorioihin pohjolan veden vähenemisestä. Eihän tuo hyvin riidanalainen asia arvatakseni liene teille tuntematon?
Neiti Hemming pyysi selitystä. Itse ilmiö, huomautti hän, ei ollut tuntematon, mutta sen syistä olivat useimmat tietämättömiä, mikä ei kai ollut anteeksiantamatonta.
— Minä koetan puhua niin lyhyesti ja selvästi kuin mahdollista, jatkoi tohtori. Yleisesti tunnettu asia on, että Suomen ja Pohjois-Ruotsin Itämeren rannikoilla aina Tukholman leveysasteelle asti merivesi vetäytyy hitaasti alemma matalilta rannoilta. Maata syntyy siihen, missä ennen oli merta, ja heinämies niittää siinä, missä kalastaja vielä viisikymmentä tai sata vuotta takaperin souteli veneellään. Kenties olisi tämä luonnonilmiö, joka tekee tuntuvasti matalammiksi satamamme ja muuttelee rannikkoja, jäänyt huomaamatta, ellei jo ammoin olisi ollut riitaa niin sanotuista "hylkeenkivistä", joille hylkeet keväisin nousevat päivänpaisteeseen ja joilla pyssymiehet sen tähden hyvin ahkerasti kävivät hylkeenammunnassa. Pitäjät ja kylät olivat riidelleet noiden kivien omistusoikeudesta, mutta aikojen kuluessa huomattiinkin niiden nousseen niin korkealle vedessä, etteivät hylkeet enää voineet päästä niille merestä. Celsius johtui ajattelemaan, että meri laskeutuu säännöllisen luonnonlain mukaan, ja luuli mittauksilla pääsevänsä siihen tulokseen, että merenpinnan korkeus alenee neljä jalkaa sadassa vuodessa. Tulosta pidettiin niin varmana, että Dalin perusti siihen Ruotsin vanhemman historian, laskien, että tuhat tai kaksi tuhatta vuotta takaperin täytyi määrättyjen alojen Skandinavian nientä olla veden alla. Sittemmin toiset väittivät Celsiuksen mittauksia vääriksi ja korjailivat niitä tullen uusiin tuloksiin, joista mainitsen vain ihan nykyisimmät. Niiden mukaan merenpinta laskeutuu pohjoisrannikoilla neljä tai viisi jalkaa vuosisadassa, siis noin puoli kymmenystuumaa vuodessa, jota vastoin eteläisillä rannikoilla merenpinnan laskeutuminen on puolta pienempi, kaksi jalkaa vuosisadassa, ja koko ilmiö häviää Tukholman leveysasteen kohdalla. Probleema on hyvin vaikea ratkaista ja havainnot ovat ristiriitaisia, joten ei vieläkään ole saatu varmasti määrätyksi, nouseeko meri Etelä-Ruotsin, Tanskan ja Pohjois-Saksan rannikoilla, kuten muutamat otaksuvat, sen sijaan, että se laskeutuisi sielläkin. Lopuksi tulee minun lisätä, että mitä ensin pidettiin veden vähenemisenä, se todellisesti onkin maan kohoamista, koska maansisäiset vulkaaniset voimat hitaasti nostavat muutamia osia meidän maapallostamme, jotavastoin toiset osat samasta syystä hitaasti painuvat. Me emme huomaisikaan maan kohoavan jalkaimme alla, ellemme näkisi meren samassa määrin vaipuvan syvemmälle.