Kerran mökkiläiset näkivät hänen vetävän ongellaan jotakin raskasta. Hänen kultakoukkunsa oli tarttunut johonkin puuhun, joita on paljonkin veden alla, ja kun hän veti, tuli raskas puu jäljestä. Silloin hän huusi mökkiläisille: nyt minä saan hänet! — ja veti vetämistään, mutta siima katkesi, ja se raskas tuntematon, joka riippui ongessa, painui takaisin syvyyteen. Siiman katketessa ja toivon rauetessa murtui myös Luutnantin sydän. Illalla tavattiin hänet kuolleena veneestä.
Siihen loppui Toholammen tarina. Siinä ei ollut mainittu ainoatakaan nimeä, mutta minä olin saanut selityksen tuvan luhistuneista seinistä löytämälleni Ulrika-nimelle. Kansantarina välittää vähät nimistä; se säilyttää muistissa henkilön tai tapauksen, pitää kiinni sen ominaisista piirteistä ja joko kokonaan sivuuttaa tai kaunistelee oman luonteensa mukaan niihin kuuluvat vähäpätöisemmät seikat. Arvattavasti on tämän tarinan historiallisena ytimenä kansan vitsaus, vihattu kantomies, ja kun häntä ei inhimillinen kosto voinut saavuttaa, oli hänen jouduttava kansan uskon mukaan jumalallisen oikeuden alaiseksi. Hänen rangaistuksensa ja kaikki, mitä siihen liittyy, on ehkä jäänyt kokonaan mielikuvituksen varaan. Vieläpä ankara arvostelu saattaisi olettaa, että kansan usko on juuri paikan yksinäisyyden ja maantiestä alkavan jyrkän rinteen tähden valinnut välttämättömän rangaistuksen näyttämöksi Toholammen. Enpä tiedä; minusta tuntuu, kuin tarina silloin olisi saattanut valita jonkin paljon suuremman ja valtavamman järven, joita Pohjois-Hämeessä ja koko maassamme on yltä kyllin. Miksipä olisi tarina ilman todellista syytä valinnut niin mitättömän vesitilkan?
Hevosen verkkaisesti syödessä niukkaa heinää tien varrelta oli ilta pimennyt ja täysikuu noussut honkien lomitse. Puolihämy ja kuun välke yhtyneinä levittivät lumoavan valaistuksen yksinäiseen seutuun. Honkien latvat olivat puoleksi kullanhohtoiset, puoleksi mustat; tähdet riippuivat niiden huipuissa, kanervikko levisi juurten ympärillä kuin tumma, helmillä kirjailtu matto. Taivas kaareutui äärettömän korkeana tuon suruisen, äänettömän, yksinäisen kankaan yläpuolella, joka odotti yötä ja syksyä. Mutta alhaalla syvyydessä, Toholammen tyynessä kuvastimessa välkkyi jotakin … se oli morsianta etsivä iltatähti, se etsi morsianta, jolla oli kuningattaren nimi…
KUUDES KERTOMUS.
Vedenkorkeusmerkki.
Neiti Hemming oli lyönyt käsilaukustaan vetoa, että äsken kerrotussa kansantarinassa on jokin rakkausjuttu. Asiasta kiisteltiin vilkkaasti. Herrat väittivät itsepintaisesti, että käsilaukku on mennyttä, mutta naisista sitä vastoin oli niin uskollinen luutnantti kuin Toholammen onkija kaikista luutnanteista harvinaisin ilmiö. Tohtori Rabe ehdotti, että riidanalainen laukku uhrattaisiin Itämerelle, ja jos dosentti Sumu hyväntahtoisesti suostuisi uimaan sen perässä Gotlantiin, niin olisi muka pahin este poistettu. Eversti Hemming sanoi epäilevänsä, etteivät uskolliset luutnantitkaan ole niin harvinaisia; mutta koska hän oli saanut seitsemännen arvan, tahtoi hän säästää todistuksensa, kunnes hänen laillinen vuoronsa tulee. Kysyttiin, kenellä on kuudes numero: sen oli saanut rouva Rönnevall.
— Minäkö! huudahti tuo pieni viehättävä rouva oivasti teeskennellen hämmästystä. — Ja mitä minä osaisin kertoa tälle rakastettavalle seuralle niin syväoppisten ja hirmuisten juttujen jälkeen, joita tässä olemme huviksemme saaneet vuorotellen kuulla?
Pitääkö minun ehkä kertoa, millainen oli ensimmäinen tanssipukuni Tukholmassa? Vai kuinka mamsseli Pettersson leikkasi mieheni yönutun puoli kyynärää liian lyhyeksi? Vai kuinka palvelustyttö pisti sokerileipurin jäätelövuoren leivinuuniin, jottei se jäähtyisi ensimmäisiksi illallispidoiksemme? Taikka neuvottelemmeko, mikä on paras Euroopan neljästäviidettä lohenvalmistustavasta? Vai tahdotteko, hyvät herrat, selittää meille, mikä on raa'an pihvipaistin metafyysinen etu? Minä tarjoan, mitä talossa on, enkä tahdo, niinkuin ystävämme neiti Drifva, edes näyttää lastenkamariakaan. Olkaa hyvä, valitkaa! Mutta ollakseni vilpitön turvaudun mieluimmin siihen sukupuoleni etuoikeuteen, että saamme olla vaiti, milloin ehkä virkamme olisi puhua, ja puhua, milloin luultavasti olisi monestikin viisainta olla vaiti. Tohtori Rabe, olkaa niin hyvä, suorittakaa minun tehtäväni, vaikka meitä uhkaisi viisikin nidosta latinaa!
— Rouva Rönnevall — vastasi tohtori — te menettelette niin väärin itseänne kohtaan, kuin ainoastaan se voi menetellä, joka tietää, että häntä joka taholta vastustetaan. Minä olen varma, että Euroopan neljästäviidettä lohenvalmistustavasta ei yksikään ole niin mielenkiintoinen, kuin meistä olisi vähäinen kuvaus teidän omasta elämästänne. Sallikaa meidän toivoa, ettei ole kyseessä muuta kuin pikkuisen ajatusaikaa, ja jos minä saatan sillä välin täyttää tyhjän numeron, olen koettava parastani. Johtuu mieleeni vähäpätöinen tapaus, joka ei ole syväoppinen eikä hirmuinenkaan, mutta joka kenties voi pelastaa neiti Hemmingin käsilaukun. Se koskee tavallaan rakkautta … mutta melkoisen kaukaa. Minun pitäisi ennemmin nimittää sitä "Ylpeitä lupauksia kohtaan osoitetuksi uskottomuudeksi". Onko täällä ketään, jonka omatunto tulisi levottomaksi siitä?
Ei ollut ketään. Rouva Rönnevall ilmoitti nöyrän kiitollisuutensa.