— Ihmisiä tiellä! vastasi ajaja.
— Aja roskan yli!
Ajajan ruoska vingahti voimakkaista sivalluksista, hevoset kohosivat pystyyn, myrskynpuuska kulki kangasta pitkin, kerjäläisten tuli leimahti korkealle taivasta kohti. Hevoset pelästyivät tulen loistetta, sotkeutuivat hihnoihin, peräytyivät, ensin tien reunaan, sitten jyrkänteelle ja siitä lampeen… Vaunut kadottivat tasapainonsa ja vierivät takaperin alas kuolonhiljaiseen, mustaan, salaiseen Toholammen syvyyteen.
— Kaikkiko?
— Kaikki. Vaunut olivat raskaat, kuormana oli vääryydellä hankittua tavaraa, paha omatunto ja monet tuhannet kiroukset. Hevoset, vaunut, ajaja, komissaari ryöstettyine aarteineen ja hänen nuori vaimonsa ryöstettyine onnineen, kaikki painuivat niinkuin vuoresta irtautunut kallionlohkare, joka vierii veteen. Ratsumiehet näkivät vaunujen häviävän pimeään, luulivat niiden ajaneen edelleen ja ratsastivat täyttä laukkaa ohi. Kerjäläiset ihmettelivät, mitä huutoa maantieltä kuului, ja menivät katsomaan, mutta löysivät vain rinnettä alas johtavat pyöränuurrot ja hevosten kavioiden jäljet. Maantiellä istuva vaimovanhus ei nähnyt mitään eikä myöskään ymmärtänyt rytinää, joka hänen korvissaan oli kuulunut. Poikanen katseli hevosia, unohti ne, kun ei niitä enää nähnyt, ja jatkoi tallinsa rakentamista.
— Mitä se oli? kysyi kerjäläisisä.
— Ajattaro tuli metsästä ja kulki ohitse, vastasi kahdeksankymmenvuotias.
Kerjäläiset jatkoivat seuraavana aamuna vaellustaan. Ei kukaan tiennyt muuta, kuin että komissaari oli paennut Venäjälle ja hänen neljä rakuunaansa ajoivat turhaan hevosensa kuoliaaksi, saadakseen vaunut kiinni. Mutta pian sen jälkeen Luutnantti palasi Ruotsista. Hänen ensi kysymyksensä koski kaunista morsianta, jolla oli kuningattaren nimi. Hänen sanottiin lähteneen komissaarin mukana pois maasta. Luutnantti otti eron sotapalveluksesta ja lähti etsimään kihlattua morsiantaan. Kuljettuaan puolen maailmaa häntä löytämättä hän palasi eräänä aamuna tälle kankaalle. Kerjäläisisä oli tehnyt uudisasunnon tähän lähelle Toholampea. Luutnantti lepuutti siinä hevostaan, ryhtyi puheisiin isännän kanssa ja kertoi etsivänsä komissaaria. Uudisasukas muisteli tuota iltaa, jolloin Ajattaro kulki heidän kanervikossa palavan tulensa ohi; sen jälkeen he lähtivät oitis molemmat Toholammen rantaan etsimään. Siellä oli vielä syvät pyöränjäljet, hevosenkenkä oli jäänyt rannan mutaan, hopeainen rannerengas oli pudonnut vaunuista veden rajaan, puoleksi maalle. Luutnantti tunsi rannerenkaan, se oli ollut kauniin morsiamen oma, morsiamen, jolla oli kuningattaren nimi. He etsivät etsimistään lammesta, mutta siinä ei ollut pohjaa; sitäkös siinä olisi?
Siitä päivin ei Luutnantti enää ollut etisessä järjessään. Hän oli etsinyt kauan ja etsi etsimistään. Ensimmältä hän kävi vain aika ajoin uudisasunnolla, mutta sitten hän asettui asumaan sinne. Joka aamu hän meni hyvin toivein Toholammelle ajatellen, että sinä päivänä hän löytää kihlattunsa. Joka ilta hän palasi surumielisenä takaisin eikä ollut mitään löytänyt. Talvella hän hakkasi jäähän avannon, kesällä hän istui lammella veneessään. Enimmäkseen hän onki, mutta ei niinkuin muut; hänellä ei ollut syöttiä koukussa eikä hän koskaan saanut ainoatakaan kalaa. Se ei kuitenkaan tehnyt häntä maltittomaksi eikä kyllästyttänyt häntä, hän ainoastaan vaihtoi koukkuja. Ensin hän onki messinkikoukuilla, teetti sitten hopeaisen ja viimein kultaisen. Kultakoukkuineen lammelle lähtiessään hän kuuluu sanoneen:
— Tänään minä saan hänet, nyt hän ei enää voi vastustaa minua.