Minä tarkastelin tähän aikaan nuorta ystävääni Stanislausta, mutta en häirinnyt häntä kysymyksillä, joihin hän ei näyttänyt varsin halukkaalta vastaamaan. Hänessä tapahtui jotakin, jota minä en ymmärtänyt. Minä huomasin hänen entiseen tapaansa katsoa tuijottavan kirjoihinsa, mutta kääntämättä lehteä tai ensinkään tarkkaamatta niitä mekaanisia tehtäviä, jotka hänen mieltään ennen olivat suuresti kiinnittäneet. Siinä, että hän karttoi seuroja, ei ollut mitään kummallista; minua kummastutti enemmän, että hän, joka tähän asti oli ollut tarkka kuin kronometrikello, jo oli ollut pari kolme kertaa poissa aseharjoitustunniltaan. Sitävastoin hän kävi säännöllisesti herra Bartholdin esityksiä katsomassa, hän, joka aivan äsken oli paljastanut karkean petoksen, hän, joka Pietarissa ja muualla oli nähnyt mitä etevimpiä tämäntapaisia taiteilijoita. Lähin ajatukseni olisi kohdistunut Felicia Bartholdiin, joka minusta kyllä näytti voivan saattaa nuoren miehen pään pyörälle sitä poikki hakkaamattakin, mutta tämä pikku noita, jos hän nimittäin oli isänsä kuvauksen mukainen, oli ollut aivan näkymättömissä; Stanislaus ei ollut nähnyt häntä koskella sattuneen tapauksen jälkeen. Mikä poikaa vaivasi?
Eräänä aamuna aikaisin minun juodessani teetä palvelija ilmoitti herra Bartholdin tahtovan tavata minua. Minä olin muka niitä "ylhäisiä aatelisia", joiden suosiossa hän erikoisesti tahtoi pysyä. Hän oli muutamia kertoja yrittänyt uudistaa ensimmäistä tutustumistamme, mutta hänen oli käsketty poistua tavalla, joka ei suinkaan kehoittanut yritysten jatkamiseen. Hänen astuttuaan sisään minä annoin hänen seisoa oven suussa ja kysyin, mitä hän tahtoo.
— Herra paroni — sanoi hän — te olette ollut niin armollinen, että olette kunnioittanut minun näytäntöjäni korkealla läsnäolollanne.
— Olen, minä näin teidät teurastajana enkä enää halua nähdä mitään niin inhoittavaa. Muuten minä en ole paroni; sanokaa minua kapteeniksi!
— Niinkuin käskette, herra kapteeni. Nuorella paroni Stanislauksella on onni olla teidän suojeluksessanne.
— Hän palvelee minun komppaniassani.
— Eikä hän luultavasti ole kotona?
— Hän lähti ratsastamaan. Mitä asiaa teillä on?
— Teidän ylhäisyytenne … pyydän anteeksi, herra kapteeni … te olette siinä onnellisessa iässä, jolloin mies vielä on nuori, mutta on jo jättänyt jälkeensä nuoruuden hullutukset. Paroni Stanislaus ei ole niin onnellinen; hän on kuin tulen hehku.
— Mitä paroni Stanislaus teihin kuuluu? Mitä teillä on sanomista hänelle?