— Hänellekö? Ei mitään. Eihän ruutihuoneelle voi puhua järkevästi. Mutta hänen ylhäinen suojelijansa ymmärtää paremmin isää, joka tahtoo kaikin tavoin pelastaa lapsensa.
— Puhukaa selvemmin! jatkoin minä, äkkiä peläten löytäväni arvoituksen selityksen.
Euroopan Herkules katsahti vakoillen minuun, ikäänkuin tutkiakseen, miten pitkälle hän ehkä saattoi mennä, otti pyytämättä tuolin, kävi istumaan, kohautti olkapäitään ja vastasi kuiskaten:
— Hän on hullaantunut Liisiin!
Minä vastasin:
— Kaikkea vielä!
Mutta hän lienee keksinyt, että uutinen tehosi, sillä hän veti tuolinsa lähemmäksi ja jatkoi:
— Kukapa on koskaan nähnyt nuoren miehen pelastavan kauniin tytön hengen rakastumatta heti paikalla häneen?
Minä olisin suonut, että huomautus ei olisi ollut niin suuressa määrin oikea, mutta maltoin mieleni ja vastasin kylmästi, että hän tällä kertaa oli iskenyt kiveen silmäinkääntämisessään. Stanislaus ei ollut nähnyt tyttöä siitä asti, kun tyttö hyppäsi koskeen.
— Lipesi, herra kapteeni! Tunnettehan ehkä Pervoini, pikku klownini, ilvehtijäpoikani. Muistattehan myöskin, että paroni Stanislaus oli esiripun takana sinä iltana, jolloin hän ei antanut itseään teloittaa. Herra kapteeni, jos minä olisin ollut kahtakymmentä vuotta nuorempi, niin minä olisin neuvonut häntä olemaan vahingoittamatta minun mainettani, niinkuin hän sinä iltana vahingoitti. Mutta minä olen oppinut sietämään paljon ylhäisten aatelisten taholta; minä olen oppinut olemaan jalomielinen, kun minua kohdellaan auliisti. Lyhyesti sanoen: Liisi oli sinä iltana läsnä esiripun takana; minä pakotin hänet tulemaan sinne, kun luulin, että hän vain oli olevinaan sairas. Se rakas lapsi on nainen, hänkin, herra kapteeni, eikä saa uskoa kaikkia pyörtymisiä. Hän oli siis siellä, mutta ei voinut esiintyä. Pervoi näki hänen suutelevan teidän ystävänne kättä minun selkäni takana.