— Toiseksi: että menet ja hirttäydyt ensimmäiseen rautanaulaan, joka tulee vastaasi.
— Kyllä, kyllä, päästähän vain minut vapaaksi.
— Kolmanneksi: että mitä kiireimmiten menet suojelijasi belsebuubin luo, — ja sen sanottuaan nakkasi Larsson vihamiehensä kallioseinää vasten, jonka jälkeen kaikki oli hiljaa. Nopeasti katkottiin tikarilla vankien siteet ja alettiin etsiä ulos pääsyä.
Kun pakenijat, telkittyään oven ulkoapäin, olivat tulleet siihen kaitaiseen ja pimeään käytävään, joka vei linnan ylempiin kerroksiin, pysähtyivät he hetkeksi neuvottelemaan. Heidän asemansa ei ollut kadehdittava, sillä he tiesivät vanhastaan, että rappuset veivät piispan entiseen makuuhuoneeseen, josta kahden tai kolmen etuhuoneen läpi tultiin suureen asesaliin ja vasta siitä linnanpihalle, jonka jälkeen vielä oli kuljettava ylösnostetun ja vartijoilla miehitetyn nostosillan ylitse. Kaikki huoneet, paitsi makuuhuonetta, jonka jesuiitta näkyi itselleen omistaneen, olivat, silloinkun vankeja kaksi tuntia sitten niiden läpi kuljetettiin, olleet täynnä sekä sotamiehiä että haavoitettuja ja niiden hoitajattaria.
— Yksi asia minua harmittaa, — kuiskasi Larsson, — olin tyhmä, kun en nylkenyt turkkia sen ketun selästä, vaikka jo sitä korvista pitelin. Vanhurskauden nahka hartioillani olisin minä niinkuin mikäkin Saulus inter prophetas päässyt eheänä läpi kiirastulen. Mutta nyt kysyn minä sinulta, ystäväni Bertel: miten aiomme päästä tästä pälkähästä?
— Me murtaudumme läpi. Väki nukkuu, yön pimeys auttaa meitä.
— Minä myönnän, ystäväni, että jos joku, olipa hän sitten vaikka itse kapteeni Larsson, sanoisi sinua pelkuriksi, niin sanoisin minä sitä miestä valehtelijaksi. Tottahan on, että sinä kerran melkein niinkuin yksin, solo, valloitit tämän linnan, mutta olihan sinulla silloin ainakin miekka kädessäsi ja muutamia tuhansia reippaita poikia takanasi. Shss! joku tassuttelee rappusissa … ei, ei se ollut mitään. Astukaamme varovasti eteenpäin. Nyt täytyy hipsutella kuin nuori neitonen; tuo typerä liminkalainen marssii niin, että meillä luulisi olevan komppanian ratsuväkeä kantapäillämme.
Pakolaiset olivat jo kiivenneet kolme- tai neljäkymmentä astinta, ja yhä vaan kulkivat portaat vielä ylöspäin, kun heikko valonsäde tuikahti käytävän päästä. Tultiin ovelle; se oli raollaan. Pysähdyttiin ja kuunneltiin henkeä vetämättä; ei kuulunut hiiskahdustakaan. Nyt uskalsi rohkea kapteeni pistää päänsä oven raosta, sitten jalkansa ja kohta koko pyöreän vartalonsa. — Me olemme oikealla tiellä, — kuiskasi hän, — riisukaa saappaat! Koko komppania marssii sukkasillaan, posito, että komppanialla on sukkia. Mars!
Piispan makuuhuone, johon he nyt varpaisillaan hiipivät, oli suuri, muinoin komeasti sisustettu huone. Liekehtivä lamppu valaisi heikosti kalliita gobeliinitapetteja, kullatuita pyhäin kuvia, ebenpuusta tehtyä ja simpukanhelmillä silailtua sänkyä, jossa tuo rikas kirkkoruhtinas muinoin oli nukkunut tyhjennettyään ensin maljan vanhaa renskaa. Ei näkynyt ainoatakaan elävää olentoa, mutta ikkunasta, joka antoi linnan pihalle päin, voitiin nähdä vastapäätä oleva linnankirkko, joka oli kirkkaasti valaistu ja täynnä kansaa. Linnanpihakin näytti olevan täynnä ihmisiä, joista useilla oli vahakynttilöitä käsissään.
— Suolatkoot minut kuin särjen, jos minä vähänkään ymmärrän, mitä nuo ihmiset tekevät täällä keskellä yötä, — mutisi kapteeni äreästi. — Saadaanpahan nähdä, että ne ovat tulleet tänne katsomaan, mitenkä kolmea rehellistä Suomen poikaa paistetaan hiilloksella niinkuin Ahvenanmaan silakoita.