— Niin, mitä nyt siihen tulee, — kiiruhti hän sanomaan, — niin tiedätte te, arvoisa isä, että sillä asialla on kaksi puolta: questio an ja questio quomodo. Puhuaksemme nyt ensiksi siitä, mikä on questio an, niin oli rehtori Vincentius Flachsenius vainajalla aikoinaan tapana asettaa sana negare niinkuin prima regula juris. Teidän korkea-arvoisuudestanne on varmaankin sekä odottamatonta että mieluista kuulla kuninkaallisen kapteenin puhuvan latinaa niinkuin olisi hän mikäkin kardinaali. Mutta tietäkäähän toki, että me Turun katedraalikoulussa luimme sekä Ciceroa ja Senecaa että myöskin Ovidiota, jota myöskin Nasoksi kutsutaan; omasta puolestani olen aina pitänyt Ciceroa lavertelijana ja Senecaa peruukkina, mutta mitä Ovidiukseen tulee…
Jesuiitta vetäytyi ovea kohti ja virkkoi kuivasti:
— Siis valitsette rovion?
— Ennemmin rovion kuin luopumisen häpeän! — huudahti Bertel, joka ei ollut huomannut Larssonin merkkejä ja viittauksia.
— Tämä ystäväni tässä, — kiiruhti kapteeni lisäämään, — on sitä mieltä, ja oikeassa hän onkin, että ruminta tässä asiassa on julkinen häpeä. Keskustelkaamme siis, arvoisa isä, questio quomodosta. Posito, että meistä tulee kunnon katolilaisia ja että me rupeamme keisarin palvelukseen … mutta tehkää hyvin ja tulkaa hiukan lähemmä, ystäväni Bertel on menettänyt kuulonsa melkein kokonaan siitä pitäen kuin hän sai kunnian tutustua suureen Pappenheimiin.
Jesuiitta astui varovasti muutamia askelia eteenpäin, katsottuaan kuitenkin ensin, että paluumatka oli turvattu.
— Minun asiani on määrätä ehdot, — sanoi hän ylpeästi. — Suostutteko vai ette?
— Suostumme, tietysti suostumme, — vastasi Larsson nopeasti, yhä kihnuttaen ruumistaan. — Olemme siis selvillä sekä questio anista että questio quomodosta. Teidän korkea-arvoisuudellanne on vakuuttava puhelahja. Tulemme nyt questio ubiin ja questio quandoon, sillä sekä logican että metaphysican mukaan… Anteeksi, arvoisa isä, minähän en virka sanaakaan, minä suostun kaikkeen. Mutta, — jatkoi kapteeni, alentaen äänensä melkein kuiskaavaksi, — suvaitkaa tarkastaa ystäväni Bertelin etusormea. Hän on suuri veitikka ja minä olen melkein varma siitä, että hänellä sittenkin on kuninkaan sormus.
Pihisten uteliaisuudesta astui jesuiitta pari askelta lähemmä. Nopeasti kuin ankerias vyöräytti Larsson, joka ei siteittensä vuoksi voinut nousta seisoalleen, itsensä jesuiitan ja oven väliin, ja kun tämä aikoi peräytyä, huomattiinkin, että kapteeni oli terävää kiveä vasten hangannut poikki kaikki ne nuorat, joihin hänen oikea kätensä oli sidottu. Tällä vapaalla kädellään tarttui hän yht'äkkiä jesuiitan jalkoihin ja veti hänet ylitsensä. Isä Hieronymus teki epätoivoisia ponnistuksia päästäkseen vapaaksi; lyhty särkyi, tuli sammui ja pilkkopimeä ympäröi tappelevia. Voimatta nousta seisoalleen vyöryttivät Bertel ja Pekka itsensä ääntä kohti, mutta vyöryivät syrjään. Silloin tunsi kapteeni pistoksen olkapäässään ja kohta paikalla lämpimän verivirran ihonsa ja vaatteiden välissä. Huikeasti kiroten väänsi hän tikarin jesuiitan kädestä ja iski takaisin. Nyt pyysi jesuiitta vuorostaan armoa. — Kernaasti, poikani! — vastasi kapteeni ivaten. — Mutta ainoastaan kolmella ehdolla: ensiksi: että kiroat herrasi ja mestarisi Loyolan, sekä julistat hänet tyhmäksi tarhapöllöksi. Suostutko siihen?
— Minä suostun kaikkeen, — mutisi jesuiitta.