— Vaiti! — virkkoi taas Larsson. — Niinpä niin, posito, että me hankimme vapauden neiti Reginalle; entä sitten?
— Sitten on vain muuan pikku seikka jäljellä. Minä vaadin luutnantti
Berteliltä kuningas Kustaa Aadolfin sormuksen.
— Raha tai henki! — ivasi Larsson.
— Te pyydätte sitä, mitä minulla ei ole, — vastasi Bertel.
Jesuiitta katseli häntä epäilevin silmin.
— Kuningas on käskenyt herttua Bernhardin antamaan teille sormuksen, ja teidän olisi pitänyt saada se.
— En tiedä mitään kaikesta tästä, — virkkoi Bertel totuuden mukaisesti, mutta oli samalla sekä iloinen että hämmästynyt siitä, mitä nyt kuuli.
Jesuiitta muuttui taas ulkomuodoltaan kylmäksi.
— Koska asiat ovat niin, rakkaat lapseni, — sanoi hän, — niin älkäämme enää puhuko sormuksesta. Mitä nyt tulee siihen, että kääntyisitte oikeauskoiseen kirkkoon…
Bertel aikoi vastata, mutta kapteeni, joka jo jonkin aikaa oli kihnutellen liikutellut varjossa olevaa yläruumistaan jotakin näkymätöntä esinettä vastaan, keskeytti hänet.