— Se on teidän omassa vallassanne! — vastasi ääni pimeästä. Kaikki kolme vankia hätkähtivät kauhistuksesta.
— Paholainen on keskellämme! — huusi Larsson.
Pekka alkoi lukea rukouksia. Silloin välähti kirkas valon säde umpilyhdystä ja vangit näkivät isä Hieronymuksen seisovan läheisyydessään.
— Se on teidän omassa vallassanne, — virkkoi hän uudelleen. — Pakeneminen on mahdotonta. Kuninkaanne on kuollut, sotajoukkonne on voitettu, koko maailma tunnustaa jo kirkon ja keisarin vallan. Polttorovio on valmis, ja ruumiinne tulevat palamaan pyhimysten kunniaksi. Mutta pyhä kirkko on lempeydessään ajatellut keinoa, joka voi teidät vielä pelastaa, ja lähettää minut teille armoa tarjoamaan.
— Todellakin! — huudahti Larsson ivaten. — Tulkaa, pyhä isä. päästäkää minut siteistäni ja sallikaa minun syleillä teitä. Minä tarjoan teille ystävyyteni, ja tietysti luotatte te minuun. Mitenkä sanookaan Seneca: homo homini lupus, ei koira koiran hännälle polje.
— Tarjoan teille armoa, — jatkoi jesuiitta kylmästi, — kolmella ehdolla, joita ette varmaankaan kieltäytyne täyttämästä. Ensiksi on teidän luovuttava väärästä uskostanne ja julkisesti omaksuttava ainoan autuaaksi tekevän kirkon oppi.
— Ei ikinä! — huudahti Bertel kiivaasti.
— Vaiti! — virkkoi kapteeni. — No niin, posito, että me luovumme
Lutherin uskosta?
— Sitten, — jatkoi jesuiitta, — on teidät sotavankeina vaihdettava jalosukuiseen neitiin ja ruhtinattareen Regina von Emmeritziin, jonka teidän tyrannillinen kuninkaanne lähetti vankina pohjolaan.
— Se on tapahtuva! — vastasi Bertel innokkaasti.