— Kuka olette? — kysyi herttua Bernhard lyhyesti ja kalseasti.
— Kustaa Bertel, luutnantti kuninkaallisen majesteetin suomalaisessa ratsuväessä.
— Mikä on asianne?
Nuorukainen punastui eikä virkkanut mitään. Herttua huomasi sen ja katseli häntä tyytymättömän näköisenä.
— Minä ymmärrän, — sanoi hän vihdoin, — te olette tavallisuuden mukaan taas tapellut saksalaisten upseerien kanssa naisista. Minä en suvaitse sellaista. Sotilaan tulee säästää miekkansa isänmaan palvelukseen.
— Minä en ole tapellut, teidän ylhäisyytenne.
— Sen pahempi. Te tulette siis pyytämään lomalupaa Suomessa käydäksenne. Minä kiellän sen. Minä tarvitsen väkeni. Te jäätte paikoillenne, luutnantti, jääkää hyvästi!
— Minä en tule pyytämään lomalupaa.
— Mutta mitä varten te sitten tulitte? Ettekö voi puhua suutanne puhtaaksi, herra! Mutta ilman pitkiä puheita! Antakaa pappien pitää rukouksia ja neitosten punastua.
— Teidän ylhäisyytenne on autuaasti nukkuneelta kuninkaalta saanut sormuksen…