— Sitä en muista.
— … jonka hänen majesteettinsa oli pyytänyt jätettäväksi eräälle hänen henkivartioväessään palvelevalle upseerille.
Herttua kosketti kädellään korkeaa otsaansa. — Se upseeri on kuollut, — sanoi hän.
— Se upseeri olen minä, teidän ylhäisyytenne. Haavoituin Lützenissä ja jouduin kohta sen jälkeen keisarillisten vangiksi.
Herttua Bernhard viittasi Berteliä lähemmä, tarkasteli häntä tutkivin silmin ja näytti olevan tyytyväinen tarkastukseensa. — Sulkekaa ovi, sanoi hän, — ja istukaa tähän vierelleni!
Bertel totteli. Hänen kasvonsa hehkuivat levottomuudesta.
— Nuori mies, — sanoi herttua, — teillä on jo kasvoillanne todistus sukuperästänne, ja minä en pyydä sen enempiä todistuksia. Teidän äitinne on suomalaisen talonpojan tytär Isokyröstä, nimeltä Emerentia Aarontytär Bertila — Ei, teidän ylhäisyytenne. Mainitsemanne henkilö on vanhin sisareni, syntynyt isäni ensimmäisestä avioliitosta.
Herttua katseli häntä kummastellen. — Olkoon niin, — sanoi hän epäillen, selaillen nopeasti eräitä papereita salkussaan, — puhukaamme nyt kuitenkin tuosta sisarestanne Emerentia Aarontyttärestä. Hänen isänsä oli tehnyt kuningas Kaarlo IX:lle suuria palveluksia ja kehoitettiin häntä pyytämään jotakin armonosoitusta. Hän pyysi saada lähettää tyttärensä, joka silloin oli hänen ainoa lapsensa, Tukholmaan kasvatettavaksi aatelisten neitojen kanssa kuningattaren hoviseurueessa.
— En tiedä paljo mitään näistä asioista.
— Kolmetoistavuotiaana lähetettiin nuori talonpoikaistyttö Tukholmaan, jossa hänen rikas ja turhamainen isänsä kasvatutti häntä aivan toisella tavalla kuin hänen säädyssään on tavallista. Hän oli kunnianhimoinen, ja kun hän itse ei voinut voittaa aatelista kilpeä, vetosi hän tyttärensä aateliseen sukuperään äidin puolelta, sillä Perttilän ensimmäinen vaimo oli ollut eräs Stjernkorsin sukua oleva orpo neiti, joka oli joutunut perinnöttömäksi nuijasodassa ja sitten ylpeän sukunsa hylkiöksi sentakia, että oli mennyt naimisiin rikkaan Perttilän kanssa.