— Teidän ylhäisyytenne … tämä armo saattaa minut sanattomaksi; millä olen sen ansainnut?
Herttua Bernhard hymyili merkitsevästi. — Milläkö? Ystäväni, te olette ymmärtänyt minut vain puoleksi.
Bertel oli vaiti.
— No hyvä, ilman teidän suostumustannekin pidän minä teitä jo aatelismiehenä. Puhukaamme siitä toiste. Sormuksenne … oh … olen sen jo unhottanut. Muistatteko minkä näköinen se oli? — Ja herttua kaiveli innokkaasti salkkujaan.
— Sanotaan kuninkaan pitäneen kuparisormusta, jonka sisäpuolelle oli piirretty taikamerkkejä ja kirjaimet R.R.R.
— Tiedän sen piilottaneeni, mutta en nyt voi sitä löytää. Mort de ma vie, kenellä on aikaa ajatella moisia lapsellisuuksia! Jos sen löydän, saatte te sen. Mutta ellen sitä löytäisikään, tiedätte nyt jotakin, joka on suuriarvoisempaa. Menkää, nuori mies, ja pitäkää arvossa luottamukseni ja suuren kuninkaan muisto! Ei kukaan saa tietää, mitä olen teille puhunut. Jääkää hyvästi, me tapaamme vielä toisemme.
5. VIHAN JA RAKKAUDEN SOVINTO.
On meidän taaskin keväiseltä Saksanmaalta rientäminen talviseen pohjolaan. Ennenkuin jatkamme matkaamme kolmikymmenvuotisen sodan verisellä tiellä, tahdomme vierailla kaukana Pohjanmaalla kahden tämän kertomuksemme päähenkilön luona.
Oli adventin aika vuonna 1632. Ankara myrsky heitteli lunta Korsholman valleja vastaan ja ajoi Pohjanlahden syksyiset laineet sen jäisiä rantoja vastaan. Kaikki laivakulku oli siksi vuodeksi lakannut, ei kukaan saapunut enää merta myöten. Pohjanmaalla nostettu sotaväki oli jo heinäkuun lopussa lähetetty Tukholman kautta Stralsundiin ja uteliaisuudella odotettiin tietoja sodasta. Silloin tapahtui jo marraskuun keskipalkoilla, että yht'äkkiä levisi huhu kuninkaan kuolemasta; huhut sellaiset lentävät ilmassa, ei tiedetä mistä ja mitenkä; suuret onnettomuudet tuntuvat kaukaa niinkuin aavistukset, niinkuin kaukainen maanjäristys, joka omaa piiriäänkin edempänä saa mielet levottomiksi. Mutta tuollaisia huhuja oli jo monta kertaa ennenkin kuultu ja kumottu; luotettiin Kustaa Aadolfin onneen, ja kun ei vahvistusta tullut, unohdettiin koko asia niinkuin perätön satu.
Usein tapahtuu ihmiselämässä, että samoinkuin me vihaamme sitä, jolle olemme tehneet vääryyttä, me suopein silmin katselemme sitä, jolle olemme tulleet hyvää tehneeksi. Martta-rouva Korsholmassa oli aika ylpeä siitä, että oli niin urhokkaasti puolustanut linnaansa juopuneita sotamiehiä vastaan ja luki sen kokonaan omaksi ansiokseen. Se seikka, että hän oli pelastanut Reginan hengen, kohotti tätä suuresti hänen silmissään; mutta ei hän myöskään voinut olla ihmettelemättä sitä rohkeutta ja uhraavaisuutta, jota nuori tyttö oli samassa tilaisuudessa osoittanut. Hän ylpeili korkeasukuisesta vangistaan; kuin satasilmäinen peikko vartioi hän kaikkia hänen liikkeitään, mutta antoi samalla Reginalle kauniimmat huoneet, päästi Dorthen häntä palvelemaan ja paransi hänen ruokansa. Reginakaan ei enää käyttäytynyt niin ylpeästi ja tylysti kuin alussa, vaan hän saattoi joskus muutamalla sanalla tai pään nyökkäyksellä vastatakin Martta-rouvan kysymyksiin. Mutta kaikista niistä herkuista, niinkuin juotetun vasikan lihasta ja hyvästä oluesta y.m., joita hänelle tarjottiin, ei hän suuresti välittänyt; tuskin hän maistoikaan, mitä hänen eteensä asetettiin, vaan vaipui näennäiseen välinpitämättömyyteen, rukoili ahkerasti, mutta antoi kuitenkin päivänsä kulua yhden niinkuin toisenkin.