Martta-rouva oli yhäkin vakuutettuna siitä, että jos hänen vankinsa ei ollutkaan Rooman keisarin oma tytär, hän kuitenkin oli mitä jalosukuisin prinsessa. Hän sai sen vuoksi päähänsä tuon onnettoman tuuman ruveta kääntämään tätä näin vaikuttavaa henkilöä hänen paavillisesta harhaopistaan, toivoen sen kautta, kun sodan loputtua vankeja vaihdettaisiin, toimittavansa jotakin hyvin merkillistä. Regina joutui sen vuoksi saman käännytysinnon uhriksi, joka hänellä itsellään oli ollut tahtoessaan saada suuren Kustaa Aadolfin luopumaan uskostaan; mutta Martta-rouvan into oli paljoa karkeampaa ja kömpelömpää. Hän läjäsi tyttöparan huoneeseen Lutheruksen postilloja, virsikirjoja ja lentokirjasia, piti usein pitkiä, kaikenlaisilla sananlaskuilla höystettyjä puheita, ja kun ei tämä mitään auttanut, lähetti hän linnan papin saarnaamaan vangilleen. Tietysti sattuivat kaikki sanat kuuroihin korviin. Regina oli siksi vakava uskossaan, että voi kärsivällisesti kuunnella kaikkea, mitä hänelle tyrkytettiin, mutta hän kärsi siitä ja hänen olonsa Korsholmassa muuttui päivä päivältä yhä kiusallisemmaksi, ja kukapa voineekaan moittia häntä siitä, jos hän salaisesti huoaten ajatteli vapautuksensa päivää? Dorthe sitävastoin tulistui joka kerta kuin tuo vääräuskoinen pappi tai tuo pyylevä rouva alkoi saarnansa, ja luki sekä latinaksi että saksaksi vuoroin rukouksia vuoroon kirouksia, josta tavallisesti oli seurauksena se, että hänet pariksi päiväksi pistettiin putkaan, kunnes ikävä neiti Reginan luo hänet jälleen lauhdutti. Ja niin kului puoli vuotta neiti Reginan vankeuden aikaa.
Oikeampaan osasi Martta-rouvan hyväntahtoisuus siinä, että Regina sai työtä ja että häntä varten syksyllä tilattiin Tukholmasta hienoja työaineksia. Niinpä sai hän ruveta suurelle silkkikankaalle kullalla ja hopealla ompelemaan neitsyt Marian ja Kristuslapsen kuvia. Martta-rouva luuli viattomuudessaan tästä tulevan kalkkivaatteen, minkä Regina muuttuneiden mielipiteidensä merkiksi mahdollisesti tulisi lahjoittamaan Vaasan kirkkoon. Sotilaan silmä olisi kuitenkin kohta paikalla arvannut, että siinä oli tekeillä sotalippu, katolisen uskon sotalippu, jota vangittu tyttö hiljaisuudessa valmisteli odottaessaan sitä päivää, jolloin hänen kutomansa vaate saisi liehua katolisten sotajoukkojen taistelussa.
Ei Martta-rouva kuitenkaan ollut kaikin puolin tyytyväinen pyhän neitsyen kuvaan, jonka pään ympärillä oleva sädekehä oli hänen mielestään vähän liian suuri, ollakseen puhtaasti lutherinuskon mukainen. Hän mietti sentähden jo sopivampaa työtä vangilleen. Tapahtui joskus, että Isokyrön talonpoikaiskuninkaan tytär Meri kaupungissa käydessään teki asiaa linnaan ja saavuttaakseen vieraan neidin suosiota lahjoitti hänelle muutamia vyyhtiä mitä hienointa pellavarihmaa, jollaista ei kukaan muu koko paikkakunnalla osannut kehrätä niinkuin Meri. Martta-rouvan päähän pälkähti sen vuoksi eräänä päivänä opettaa vankinsa kehräämään ja ottaa Meri opettajaksi. Se olikin Merin salaisin toivo. Hän tahtoi tuolta vieraalta, joka oli ollut niin lähellä kuningasta, kuulla jotakin hänestä, tuosta suuresta ja unhottumattomasta, jonka muisto säteili hänen edessään ylimaailmallisessa loistossaan. Hän tahtoi kuulla, mitä kuningas oli sanonut, mitä tehnyt, mitä hän oli rakastanut ja vihannut; vielä kerran tahtoi hän innostua hänen kunniansa loisteesta, ja sitten kuolla iäksi unhotettuna. Hän oli sankari, oli kuningas; Meri ei ollut mitään, olihan vain kuluneen keväimen kuihtunut kukka.
Sillä tavalla tutustui Meri toisen kerran Reginaan Korsholmassa. Hänet otettiin vastaan alussa välinpitämättömästi ja kylmästi, eikä hänen kehruunsakaan miellyttänyt ylpeää neitiä. Mutta vähitellen mieltyi Regina hänen nöyrään ja lempeään käytökseensä, ja kun vanki aina haluaa yhteyttä linnan muurien ulkopuolella olevien ihmisten kanssa, tuli Reginakin avomielisemmäksi. Vähän he tosin kehräsivät, mutta he puhelivat kuin emäntä ja palkollinen, varsinkin niinä päivinä kuin Dorthe oli ilkeän kielensä vuoksi putkassa, ja silloin oli Merille hyödyksi, että hän taisi entisinä, loistavampina aikoina oppimaansa saksankieltä. Meri osasi aina johtaa keskustelun kuninkaaseen, ja ollen älykäs hän oli pian selvillä Reginan haaveellisesta rakkaudesta. Mutta Regina ei aavistanut vähääkään Merin aikaisemmista vaiheista; hän selitti Merin kysymykset siitä luonnollisesta uteliaisuudesta lähteneiksi, jonka niin korkeat henkilöt aina herättävät alhaisessa kansassa. Välistä häntä kuitenkin ihmetytti tuon yksinkertaisen kansannaisen ajatus- ja puhetavan hienous ja jalous. Oli hetkiä, jolloin Merin koko olento oli hänen mielestään täynnä vastakohtia ja jolloin tuli ajatelleeksi, eikö tuo nainen ehkä ollut vakooja. Mutta heti kohta hän taas katui tuota ajatustaan; kun kehrääjä rukkinsa takaa loi häneen kirkkaan, lämpimän, läpikuultavan katseensa, oli siinä jotakin, joka kuiskasi Reginan sydämeen: tuo nainen ei teeskentele.
Näin istuivat he eräänä päivänä alkupuolella joulukuuta, ja Dorthe oli taas suljettu vankilaansa osoittamastaan sopimattomasta käytöksestä linnan saarnaajaa kohtaan. Olivat ne toistensa ilmeiset vastakohdat nuo kaksi olentoa, jotka kohtalo eri haaroilta oli yhteen tuonut, mutta joilla kuitenkin yhdessä asiassa oli samat harrastukset. Toinen nuori, kaunis, ylpeä, tummaverinen, silmät säteilevät, ruhtinatar vielä vankilassaankin; toinen keski-ikäinen, vaaleaverinen, kalpea, hieno, lempeä, vapaa, mutta kuitenkin paljon nöyrempi. Reginaa, joka nyt oli seitsentoistavuotias, olisi voinut luulla kaksikymmenvuotiaaksi; Meri oli kuudenneljättä, mutta hänen olennossaan oli jotakin niin lapsellista ja viatonta, että häntä välistä olisi voinut luulla seitsentoistavuotiaaksi. Hän olisi voinut olla Reginan äiti, ja kuitenkin olisi häntä, joka oli niin paljon kokenut, voinut katsoa lapseksi tuon aikaisin kehittyneen etelän kaunottaren rinnalla.
Neiti Regina oli kehrännyt hetkisen ja katkaissut monta säiettä. Suutuksissaan sysäsi hän rukkinsa luotaan ja tarttui korko-ompelukseensa. Se tapahtui usein ja opettajatar oli siihen tottunut.
— Se on kaunis kuva, — virkkoi Meri katsahtaen silkkivaatteeseen. —
Mitä se esittää?
— Se on Jumalan pyhä äiti, Sancta Maria, — vastasi neiti Regina ja risti silmänsä niinkuin hänen tapansa oli tehdä joka kerta, kun tuli pyhän neitsyen nimen maininneeksi.
— Mihinkä sitä käytetään? — kysyi Meri viattomasti.
Regina tarkasteli häntä ennenkuin vastasi. Taas syntyi epäilys hänen mielessään, mutta haihtui samassa.