— Minä ompelen pyhän uskon sotalippua Saksanmaalle, — vastasi Regina avonaisesti ja rohkeasti. — Kun se kerran sotarivien edessä liehuu, silloin pakenevat vääräuskoiset Jumalan äidin vihaa.
— Kun minä ajattelen Jumalan äitiä, — sanoi Meri, — ajattelen minä häntä lempeänä, hyvänä ja rauhallisena. Ajattelen häntä niinkuin äitiä, joka elää yksin rakkaudellensa. — Meri lausui nuo sanat omituisella äänen viehkeydellä.
— Jumalan äiti on taivaan kuningatar, ja taistelee jumalattomia vastaan ja tuhoaa heidät.
— Mutta kun Jumalan äiti lähtee sotaan, tulee kuningas. Kustaa Aadolf häntä vastaan paljain päin ja miekan kärki maata kohden ojennettuna, lankeaa polvilleen hänen eteensä ja virkkaa: pyhä neitsyt, minä en taistele sinun kunniaksesi, vaan poikasi, meidän vapahtajamme kunniaksi. Ja silloin hymyilee neitsyt Maria ja vastaa: se, joka taistelee poikani puolesta, taistelee myöskin minun puolestani. Sillä minä olen äiti.
— Kuninkaasi on kerettiläinen, — vastasi neiti Regina tulistuneena, sillä ei mikään suututtanut häntä enemmän kuin katolisen uskon vastusteleminen, joka usko tärkeänä uskonkappaleena opettaa, että neitsyt Maria on taivaan haltiatar. — Sinun kuninkaasi on tyranni ja vääräuskoinen, joka on kaikki pyhimykset vihoittanut. Tiedätkö, Merchen, että minä vihaan kuningastasi?
— Ja minä häntä rakastan, — virkkoi Meri tuskin kuultavasti.
— Niin, — jatkoi Regina, — minä häntä vihaan kuin kuolemaa, kuin syntiä, kuin kadotusta. Jos minä olisin mies ja minulla olisi voimakas käsivarsi ja jos minä voisin heiluttaa miekkaa, olisi minun elämäni tarkoituksena hävittää hänen sotaväkensä ja hänen työnsä. Sinä olet onnellinen sinä, Merchen, sinä et tunne sotaa etkä tiedä, mitä Kustaa Aadolf on tehnyt meille onnettomille katolilaisille. Mutta minä olen nähnyt sen ja minun maani ja minun uskoni huutavat kostoa. On hetkiä, jolloin voisin tappaa hänet.
— Ja kun neiti Regina valkoisella kätösellään kohottaa välkkyvän tikarin kuninkaan päätä kohden, silloin paljastaa kuningas rintansa, jossa hänen suuri sydämensä sykkii, ja katselee häntä ylevästi ja rauhallisesti ja virkkaa: sinä hieno, valkea kätönen, joka Jumalan äidin kuvaa ompelet, iske, jos voit, tässä on sydämeni, ja se sykkii maailman vapauden ja maailman valkeuden puolesta. Ja silloin vaipuu valkoinen käsi hiljalleen alas, ja tikari putoaa siitä huomaamatta, ja Jumalan äidin kuva hymyilee taas, sillä hän tiesi kyllä, kuinka olisi käyvä, sillä olihan hänelle itselleenkin käynyt samalla tavalla. Sillä kuningas Kustaa Aadolfia ei voi kukaan tappaa eikä kukaan vihata, koska Jumalan enkeli kulkee hänen sivullaan ja muuttaa rakkaudeksi ihmisten vihan.
Regina unohti työnsä ja katseli Meriä suurilla, mustilla, kostuvilla silmillään. Noissa sanoissa oli niin paljon, joka häntä kummastutti ja samalla lämmitti hänen sydäntään. Mutta hän vaikeni. Viimein virkkoi hän:
— Kuninkaalla on taikakalu, joka häntä suojelee.