— On, — sanoi Meri, — hänellä on sellainen taikakalu, mutta se ei ole kuparisormus, josta ihmiset puhuvat, vaan se on hänen ylevä, jalo sydämensä, joka kieltää itseltään kaiken toteuttaakseen sitä, mikä on suurta maailmassa. Kun hän vielä oli aivan nuori eikä hänellä ollut kunniaa eikä mainetta, vaan ainoastaan vaalea tukkansa ja korkea otsansa ja lempeät, siniset silmänsä, silloin ei hänellä ollut mitään taikasormusta, ja kuitenkin kulkivat siunaus, rakkaus ja onni hänen vierellään. Kaikki enkelit taivaassa ja kaikki ihmiset maan päällä häntä rakastivat.
Reginan mustissa silmissä kiilui kyynel.
— Oletko nähnyt hänet silloin, kun hän oli noin nuori? — kysyi hän.
— Josko olen nähnyt hänet! Olen.
— Ja sinä olet rakastanut häntä niinkuin kaikki muutkin?
— Enemmän kuin kukaan muu!
— Ja rakastat häntä vieläkin?
— Niin, minä rakastan häntä … paljon. Niinkuin tekin. Mutta te toivotte hänelle, kuolemaa ja minä tahtoisin kuolla hänen edestään.
Regina hypähti ylös, purskahti itkemään, sulki Merin syliinsä ja suuteli häntä.
— Älä luule, että minä tahdon hänen kuolemaansa, … minäkö, joka, oi pyhä neitsyt, tahtoisin tuhat kertaa uhrata henkeni pelastaakseni hänen henkensä! Mutta tiedätkö, Merchen, että se tuottaa tuskaa, jota sinä et voi ymmärtää, ja synnyttää kärsimyksiä, jotka repivät ja raastavat, kun rakastaa miestä jota pitää sankarina, jaloimpana ja suurimpana, mutta jota usko kuitenkin käskee vihaamaan, tappamaan ja vainoamaan! Sinä et tiedä, sinä onnellinen, joka vain saat rakastaa ja siunata, miltä tuntuu, kun rakkaus ja viha heittelevät meitä kuin laivaa korkeat laineet; kun on pakotettu kiroamaan häntä, jota kuitenkin tahtoisi siunata ja kun täytyy istua vangittuna ja hautoa mielessään mitä ristiriitaisimpia tunteita, jotka alinomaa taistelevat keskenään siitä, kumpiko voittaisi ja saisi sisimmän sielumme haltuunsa. Oi, oli kerran yö, jolloin yritin sovittaa rakkauteni ja uskoni, ja saattaa hänet, tuon mahtavan, oikealle autuuden tielle. Jos pyhimykset silloin olisivat antaneet heikon ääneni vakuuttaa häntä, saada hänet pois hänen epäuskostaan … silloin olisi Regina-parka ilolla seurannut häntä hänen halvimpana palvelijanaan ja ohjannut rintaansa kaikki ne keihäät ja nuolet, jotka oli heitetty hänen sydäntään lävistämään. Mutta pyhimykset eivät sallineet minun, kelvottoman, tulla osalliseksi niin suuresta kunniasta, ja sen vuoksi istun minä nyt täällä vankina uskoni ja rakkauteni tähden, ja vaikka enkelikin astuisi alas taivaasta ja murtaisi vankilani muurin ja sanoisi minulle: pakene, maasi odottaa sinua! niin vastaisin minä: se on hänen tahtonsa, hänen, jota rakastan, hänen tähtensä minä kärsin ja hänen tähtensä jään minä sinne, missä olen. Ja sinä uskot yhä vielä, että minä tahdon hänen kuolemaansa!