Regina itki kauan ja kiihkeästi, itki sen intohimonsa koko voimalla, joka ei ollut pitkiin aikoihin päässyt valloilleen. Meri siirteli nuo mustat suortuvat hänen otsaltaan, katseli häntä lempeästi kyyneltyneihin silmiin ja sanoi kuin olisi ennustanut jotakin: — Älkää itkekö noin! Se päivä on vielä valkeneva, jolloin voitte häntä rakastaa, tarvitsematta samalla häntä kirota!
— Ei se päivä koskaan valkene, rakas Merchen!
— Se päivä on valkeneva silloin, kun kuningas Kustaa Aadolf on kuollut.
— Voi, ettei se päivä sitten koskaan valkenisi! Kernaammin kärsin vaikka ikäni kaiken … kärsinhän minä kuitenkin hänen tähtensä.
— Se päivä on kuitenkin valkeneva. Ei sen vuoksi, että te olette nuori ja hän teitä vanhempi. Mutta ettekö ole koskaan kuullut sanottavan lapsesta, joka on nöyrempi ja parempi kuin muut lapset: se ei elä kauan, se on liian hyvä tälle maailmalle! Niin näyttää minusta olevan Kustaa Aadolfkin. Hän on liian suuri, liian jalo ja hyvä vanhaksi elääkseen. Jumalan enkelit tahtovat viedä hänet, ennenkuin hänen ruumiinsa kuihtuu ja sielunsa uupuu. Uskokaa minua, he ottavat hänet meiltä.
Regina katseli häntä melkein kauhistuksissaan.
— Ken olet sinä, joka noin puhut? Kuinka sinun silmäsi palavat! Sinä et ole se, joka sanot olevasi. Kuka sitten olet?… Oi, pyhä neitsyt, suojele minua!
Ja Regina kavahti seisoalleen kaiken sen taikauskoisen pelon valtaamana, joka oli ominaista hänen aikakaudelleen. Luultavaa on, ettei hän tarkemmin ajatellut sitä, mikä hänessä tuon kauhun synnytti, mutta Merin puhe oli hänestä koko ajan tuntunut oudolta ja luonnottomalta ollakseen sivistymättömän naisen puhetta tässä raakalaisten maassa.
— Kukako olen? — virkkoi Meri yhtä lempeästi kuin ennenkin. — Olen nainen, joka rakastaa. Siinä kaikki.
— Ja sinä sanot, että kuningas on kuoleva?