— Jumala yksin johtaa ihmisten kohtaloita ja suurinkin ihmisistä on ihminen.
Juuri silloin tarttui joku lukkoon ja Martta-rouva astui sisään tavallista juhlallisempana ja myöskin hiukan kalpeampana kuin muulloin. Tavallisen ruudukkaisen villakauhtanansa asemesta oli hänellä musta surupuku, ja koko hänen ulkomuodossaan oli jotakin outoa. Reginan ja Merin äskeinen puhelu vaikutti heihin niin, että he molemmat säpsähtivät.
Meri kävi kuolon kalpeaksi, astui suoraa päätä Martta-rouvan eteen, katsoi häntä terävästi silmiin ja virkkoi yksikantaan, suurella vaivalla:
— Kuningas on kuollut!
— Tiedätkö sen jo? — vastasi Martta-rouva ihmeissään. — Jumala meitä varjelkoon, surusanoma saapui tunti sitten sanansaattajan tuomana Pohjanlahden ympäri.
Regina vaipui maahan pyörtyneenä.
Meri, jonka sydän oli pakahtumaisillaan, pysyi tunnossaan ja koetti herättää Reginaa henkiin.
— Kuningas on siis kaatunut taistelutanterella, kaatunut voittaessaan? — kysyi hän vielä hämmästyneeltä rouvalta.
— Lützenin taistelutanterella 6. päivänä marraskuuta ja keskellä ihaninta voittoa, — selitti rouva, yhä hämmästyneempänä siitä, mistä Meri tiesi tuon kaiken.
— Herätkää, armollinen neiti, hän on elänyt ja kuollut kuin sankari, kaiken maailman ihailun ansainneena. Hän on kaatunut voiton hetkenä, kunniansa kirkkaimmillaan loistaessa, hänen nimensä on elävä kaikkina aikoina, ja sitä nimeä me molemmat siunatkaamme!