Omituinen aavistus mielessään riensi Larsson tulevia vastaan ja niinkuin salama syöksyi Meri hänen rinnallaan ulos. Naristen sulkeutui tuvan ovi heidän jälkeensä ja hetkinen kului, ennenkun se uudelleen aukeni.
Mutta silloin astui pää kumarassa tupaan nuori sotilaaksi puettu mies, heitti luotaan lumisen töyhtölakkinsa, meni suoraa päätä vanhan Perttilän luo, notkisti polvensa ja taivutti vielä syvemmälle kauniin, kiharatukkaisen päänsä, sanoen: — Isä, tässä minä olen ja pyydän siunaustasi! — Ja hänen takanaan seisoivat Meri ja vanha Larsson, molemmat ristissä käsin, ja katsoen ankaraa vanhusta rukoilevasti silmiin, virkkoivat hekin: — isä, tässä on poikasi, anna hänelle siunauksesi.
Hetkisen näkyi Perttilä taistelevan itsensä kanssa, hänen huulensa vapisivat hiukan ja tietämättään ojensi hän jo kätensä nostaakseen ylös nuorukaisen jalkojensa juuresta. Mutta pian kohosi hänen kalju otsansa vieläkin korkeammalle, hän veti kätensä pois, hänen terävät silmänsä salamoivat synkemmin kuin koskaan ennen, eivätkä hänen huulensa enää vapisseet. — Mene, — virkkoi hän lyhyesti ja äreästi, — mene, sinä tuhlaajapoika, mene takaisin veljiesi, aatelismiesten, ja sisariesi, hienojen neitojen luo! Mitä teet sinä täällä yksinkertaisen talonpojan tuvassa, jota halveksit? Mene, minulla ei ole enää poikaa!
Mutta nuorukainen ei mennyt. — Älä vihastu, isäni, — sanoi hän, — jos minä nuoruuteni kunnianhimossa olen rikkonutkin sinun tahtoasi ja käskyjäsi vastaan. Kuka lähetti minut tuonne loistavaan, suureen maailmaan, voittamaan mainetta ja kunniaa? Kuka käski minun menemään sotaan ja aateloimaan talonpoikaista nimeäni ritarillisilla urotöillä? Kuka heitti minut tuonne suuren kuninkaan luo pyrkimään kuuluisien sankarien vertaiseksi? Sen teit sinä, isäni, ja nyt hylkäät sinä poikasi, joka sinun tähtesi on kaksi kertaa kieltäynyt aateliskirjaa vastaanottamasta.
— Sinä! — huudahti vanhus yhä enemmän vihastuen. — Sinäkö olisit kieltäynyt aateliskirjaa vastaanottamasta, sinä, joka olet hävennyt rehellistä talonpoikaisnimeäsi ja vaihtanut sen toiseen, muka arvokkaampaan? Se on valhetta, polvillasi olet vaakunakilpeä itsellesi rukoillut; mistä tiedän minä, onko sitä sinulle tarjottu, ja mitä se minuun kuuluu? Sen minä vain tiedän, että hamasta lapsuudestasi olen koettanut istuttaa sinuun, sinä sukusi häpäsijä, ettei ole olemassa muita laillisia valtoja kuin kuningas ja kansa, ja kaikki se, mikä heidän väliinsä tunkee, kutsuttakoon sitä sitten aateliksi tai papistoksi tai miksi tahansa, on turmioksi, kiroukseksi maalle ja kansalle … kaikkea tuota olen koettanut sinuun istuttaa ja hyöty kaikista opetuksistani on ollut se, että sinä olet hiipinyt tuon aatelin seuraan, jota minä vihaan ja ylenkatson, että olet himoinnut heidän onttoja arvonimiään, pöyhkeillyt heidän valtakunnalle turmiollisella loistollaan ja omaksunut heidän ennakkoluulonsa, ja nyt seisot sinä täällä lapsuutesi kodissa, valheen sanat huulillasi ja aatelisylpeys sydämessäsi. Mene, sukupatto talonpojan poika; Aaron Perttilä on se mies, mikä hän on ollut, — talonpoika! — hän hylkää ja kiroo sinut, luopio!
Ja nuo sanat sanottuaan käänsi vanhus hänelle selkänsä ja meni lujin askelin ja pää pystyssä pieneen kamariinsa tuvan perällä, jättäen Bertelin polvilleen sille sijalle, missä oli seisonut.
— Kuule minua, isäni, isäni! — huusi Bertel hänen jälkeensä, reväisten samalla takkinsa auki ja ottaen sieltä esille kokoon käännetyn paperin, — tämän olin aikonut repiä rikki jalkojesi juuressa! — Mutta vanhus ei kuullut häntä, paperi putosi lattialle, ja kun Larsson hetken kuluttua avasi ja luki sen, huomattiin, että se oli mainekirja, jonka Tukholman holhoojahallitus oli Weimarin herttuan Bernhardin ehdotuksesta antanut henkivartioväessä palvelevalle ratsumestarille Kustaa Bertelille korottaen hänet aatelissäätyyn ja sallien hänen vaakunakilvessään kantaa Bertelsköldin nimeä.
Kun tuvassa vielä vallitsi täydellinen sekasorto vanhan Perttilän sydämettömän kovuuden vuoksi, astui sinne suurella kiireellä sisään kolme Martta-rouvan henkivartijaa Korsholmasta. — Hei, pojat! — huusivat he rengeille, — oletteko nähneet hänet? Nyt saatatte ansaita jotakin. Kaksisataa taaleria hopearahaa palkinnoksi sille, joka vangitsee tai kuolleena tai elävänä, takaisin saattaa Korsholman valtiollisen vangin, neiti Regina von Emmeritzin.
Kuullessaan tuon nimen heräsi Bertel tuskallisesta huumaustilastaan, kavahti pystyyn ja tarttui puhujaa kaulukseen. — Konna, mitä puhut? — huudahti hän.
— So, so, arvoisa herra, puhutelkaa siivosti kuninkaallisen majesteetin ja kruunun miehiä. Minä vaan sanon, että se saksalainen petturi, se paavillinen noita-akka, neiti von Emmeritz on onnistunut viime yönä pakenemaan Korsholmasta, ja että se, joka ei tahdo olla avullisena hänen vangitsemisessaan, on maanpetturi…