Mies ei saanut puhua loppuun, ennenkun Bertelin voimakkaan käden isku heitti hänet pitkäkseen lattialle. — Isä, sinä olet näin tahtonut! — huudahti nuorukainen ja oli tuossa tuokiossa hyökännyt ovesta ulos ja heittäytynyt rekeen, jonka samassa kuultiin täyttä karkua ajavan pois pihalta ja katoavan raivoavaan lumimyrskyyn.
8. PAKOSALLA.
Kuka voi sanoa meille, missä neiti Regina nyt on ja mikä on saanut hänet hylkäämään Martta-rouvan hellän hoidon ja lähtemään pakosalle keskellä talvea vieraassa maassa, joka on täynnä erämaita ja jossa hän ei tunne ainoatakaan tietä eikä polkua, eikä taida edes sen maan kieltäkään.
Älkäämme unhottako, että kertomuksemme kuvaa aikaa, jolloin katolisuus ja lutherilaisuus olivat mitä ankarimmassa taistelussa keskenään ja jolloin eivät lutherilaisetkaan, alituisten kiistojen kiihoittamina, olleet toisin ajattelevia kohtaan sen suvaitsevaisempia kuin katolilaisetkaan. Kun Martta-rouva oli nyt kerran saanut päähänsä, että hänen velvollisuutensa oli käännyttää neiti Regina lutherinuskoon, niin tästä epäonnistuneesta ajatuksesta ei kukaan saanut häntä luopumaan. Yhtä mittaa kiusasi hän sentähden tyttö parkaa milloin kirjoja tyrkyttämällä, milloin houkuttelemalla ja vapauden lupauksilla, milloin taas uhkauksilla jos jonkinlaisilla, ja kun Regina kieltäytyi kirjoja lukemasta ja pappeja kuulemasta, antoi tuo innokas rouva joka aamu ja ilta pitää rukouksia vankinsa huoneessa sekä sunnuntaisin jumalanpalveluksiakin samassa paikassa. Kun eivät nämä keinot mitään vaikuttaneet, sanoi Martta-rouva sitä neiti Reginan uppiniskaisuudeksi; kuta enemmän Martta-rouva ponnisti voimiaan, sitä tyynemmäksi, kylmemmäksi ja jäykemmäksi kävi hänen vankinsa. Regina piti itseään uskonsa marttyyrina ja kärsi näennäisen rauhallisesti kaikki nöyryytykset pyhän asian vuoksi.
Mutta kuuma etelämainen veri kuohui yhdeksäntoistavuotiaan neidon suonissa niin, että se vain suurella vaivalla saatiin pysymään pinnaltaan tyynenä. Oli hetkiä, jolloin neiti Regina olisi ollut valmis räjäyttämään ilmaan koko Korsholman linnan, jos vain olisi voinut. Mutta nuo vanhat, harmaat muurit eivät välittäneet hänen äänettömästä raivostaan, ja pako näytti lopulta olevan hänen ainoa pelastuksensa. Vuoden ja yön hän sitä mietti; viimein sai hän käsiinsä keinon, jolla voi voittaa Martta-rouvan valppauden.
Kajaanin linnassa istui siihen aikaan vankina kuuluisa ja onneton Johannes Messenius, joka oli kasvatettu jesuiittakoulussa Braunsbergissa ja jonka jesuiitat olivat määränneet katolilaisuuden apostoliksi vääräuskoiseen Ruotsiin. Sigismundin puolueen hyväksi tekemiensä häväistyskirjoitusten ja kaikenlaisten muiden vehkeiden vuoksi oli hänet vangittu, ja hän oli nyt yhdeksättätoista vuotta istunut kuin myyrä kolossaan vankilan seinien sisällä, jossa häntä useinkin pahoin kohdeltiin, kun kertomukset hänen opistaan, onnettomuuksistaan ja katolisista mielipiteistään saapuivat neiti Reginankin kuuluville. Siitä hetkestä alkaen risteili rohkeita tuumia vangitun neidon mielessä.
Eräänä päivänä uuden vuoden tienoossa ilmaantui Korsholmaan kuljeksiva, saksalainen puoskari, kantaen rohtolaatikkoa selässään, niinkuin koronkiskuri juutalaiset tekivät myöhempään aikaan.[13] Tuollaiset kulkurit, jotka samalla kertaa olivat tohtoreita ja apteekkareita, viekoittelivat hyviä rahoja herkkäuskoiselta rahvaalta, ja heihin turvautuivat usein ylhäisemmät säätyhenkilötkin, sillä koko maassa ei siihen aikaan vielä ollut tutkinnon suorittanutta lääkäriä, ja apteekkejakin oli ainoastaan yksi, Turussa, eikä sekään ollut erittäin hyvin varustettu. Ei ole siis kumma, että mainitsemamme puoskari sai yllin kyllin työtä parantaessaan luuvaloa, pistoksia, vatsakipuja ja muuta semmoista; Martta-rouva itsekin, joka aina valitti vatsakipuaan ja hengenahdistusta joka kerta, kun oli antanut rengeilleen selkään, otti suurella mielihyvällä vastaan vieraan tohtorin. Muutamissa päivissä oli vieras täydellisesti perehtynyt taloon, ja niin tapahtui, että hänet kutsuttiin neiti Reginan luo, joka valitti ankaraa päänsärkyä.
Martta-rouvan tavallinen älykkäisyys petti hänet tällä kertaa. Kaksi päivää sen jälkeen olivat eräänä aamuna sekä nuori neiti Regina että vanha Dorthe kuin myöskin puoskari teillä tietymättömillä. Ulkoapäin murrettu rautaristikko ja jäljelle jääneet nuoraportaat ilmaisivat kyllin selvästi, että puoskari oli auttanut vankeja muurien ja vallien yli. Martta-rouva unohti pelkästä hämmästyksestä sekä vatsatautinsa että hengenahdistuksensa ja lähetti heti paikalla vanginvartijoitaan kaikille haaroille karkureita kiinni ottamaan. Pian saamme nähdä, kuinka hänen toimensa onnistuivat.
Palaamme hetkeksi Bertelin seuraan, jonka tapaamme mitä ristiriitaisimpien tunteiden vallassa ajamassa kautta myrskyisen yön, seuranaan vanha palvelijansa Pekka. Tämä kunnon mies ei voinut käsittää sitä hulluutta, että kun juuri on tultu kotitaloon, lähdetään heti paikalla pois lämpimän takkatulen ja kiehuvan padan äärestä lumikinosten ja susien sekaan synkkään korpeen. Eikä sitä Bertel itsekään käsittänyt. Äsken oli hän, päästyään lomalle siksi aikaa kuin sotaväki oli talvileirissä Saksanmaalla, kulkenut Tornion kautta Isokyröön ja aikonut sieltä Vaasaan, joka oli hänen salainen matkansa määrä. Ja nyt kohtasi hänet toisessa paikassa isän kirous, ja toisessa tyhjät muurit, joiden sisällä ei ollut enää se, jota hän haki. Regina oli kadonnut jäljettömiin.
— Minne ajetaan? — kysyi Pekka nyreästi, kun oli tultu suurelle maantielle.