— Aja minne tahansa, — vastasi yhtä äreästi hänen herransa. Pekka käänsi hevosensa Vaasaan, jonne oli vaan noin kolmen peninkulman matka. Bertel huomasi sen. — Pöllö — huusi hän, — minähän käskin sinun ajaa pohjoiseen päin.
— Pohjoiseen päin, — virkkoi Pekka yhtä yksikantaan ja käänsi, haikeasti huoaten, hevosensa Uuteen Kaarlepyyhyn, jonne matkaa oli seitsemän peninkulmaa. Siihen aikaan ei ollut mitään majataloja eikä kyytihevosia matkustajain mukavuudeksi. Mutta siellä täällä teiden varsilla oli taloja, joista kaikkien niiden, jotka kruunun asioissa kulkivat, täytyi saada hevosia, jotavastoin muiden matkustavaisten oli kyydistä erittäin sovittava. Tavallisia yöpaikkoja olivat pappilat ja oli niissä jokaisessa eri tupa pihan perällä jossa oli valmiita olkivuoteita ja pöydällä kylmää ruokaa sekä tuttujen että tuntemattomien varalle. Olihan varsin ymmärrettävää, että Pekka, joka ei ollut saanut pois mielestään puuropataa, uskalsi vielä kerran kysyä, eikö ehkä olisi parasta ajaa yöksi Vöyrin pappilaan.
— Aja Ylihärmään päin, — vastasi ratsumestari kiukkuisesti ja kääriytyi tuuheaan lammasnahkaturkkiinsa, sillä yöllinen tuuli puhalsi polttavan tuikeasti.
— Hullu eessä, hullu reessä, — mutisi Pekka ja poikkesi sille kaitaselle kyläntielle, joka Isokyröstä johtaa yllämainittuun paikkaan, mikä silloin oli Lapuan emäpitäjään kuuluva kappeli.
Täällä olivat kinokset miehen korkuisina patoutuneet aitojen väliin ja matkamiehet voivat tunkeutua ainoastaan käymäjalkaa eteenpäin. Tunnin verran ponnisteltuaan olivat hevoset uupuneet ja pysähtyivät nyt joka kymmenennen askelen päässä. Bertel, joka oli mietteisiinsä vaipunut, sitä tuskin huomasi. Oli tultu Kyrön tasangoilta Lapuan metsiin. Erämaan hiljaisuus, joka keskeytyi ainoastaan myrskyn pauhinasta, ympäröi matkamiehiä kaikilla tahoilla, eikä missään näkynyt jälkiä ihmisasunnoista.
Pekka oli jonkin aikaa paarustanut reen kupeella ja leveiden hartiainsa voimalla kiskaissut sen ylös kinoksista silloin, kun se vaipui niin syvälle lumeen, etteivät hevoset kyenneet saamaan sitä liikkeelle. Viimein väsähtyivät kuitenkin hänenkin voimansa ja reki puuttui auttamattomasti korkeaan lumivuoreen. — No? — huusi Bertel kärsimättömästi. — Mikä hätänä?
— Ei ole hätänä mikään muu, — vastasi Pekka rauhallisesti, — kuin ettemme tarvitse lukkaria emmekä pappia hautautuaksemme.
— Kuinka pitkältä on tästä lähimpään taloon?
— Muistelen olevan peninkulman paikoille.
— Etkö näe tulta tuikkavan tuolla metsän sisässä?