— Taitaapa tuikkaa…
— Riisu hevoset, ja ratsastakaamme sinne!
— Ei, hyvä herra, se ei käy päinsä. Tässä metsässä kummittelee oikein turkasesti, sen tiedän minä vanhastaan, kummittelee aina siitä lähtien kuin talonpojat tappoivat täällä voutinsa nuijasodan aikana ja polttivat hänen talonsa ja viattomat lapsensa.
— Loruja! Me ratsastamme.
— Tehdään niinkuin tahdotte.
Kohta oli hevoset riisuttu ja molemmat matkamiehet pyrkivät nyt ratsain tulta kohden, joka välistä katosi, välistä taas leimahti esiin lumisten honkien välistä.
— Sano minulle, Pekka, — alkoi Bertel, — mitä se kansa kertoo tästä erämaasta? Muistelen lapsuudessani siitä paljonkin kuulleeni.
— Lienettehän kuullut. Äitinnehän oli kotoisin täältä.
— Täällä oli muinoin suuri uudismaa metsässä?
— Suuri se oli, monen sadan tynnyrinalan laajuinen; kaiken sen oli vouti Stjernkors perkauttanut ja kaivattanut penikulmaisia ojia jo Kustaa kuninkaan aikana. Ja täällä kasvoi monta sataa tynnyriä viljaa, kertoi isäni, ja uuden ja suuren talon oli vouti rakennuttanut ja eli kuin ruhtinas erämaassa. Silloin tulivat nuo talonpojat ja sytyttivät talon tuleen keskellä yötä, ja siinä hukkui ihmisiä ja elukoita, paitsi sitä nuorta neitiä, jonka isänne pelasti ja sitten otti rouvakseen.