Sen sanottuaan riensi Bertel ulos.
Oli vielä varhainen aamu, ainakin pari kolme tuntia ennen auringon nousua. Mutta onneksi oli lumipyry lakannut, ilma oli seljennyt ja talviset tähdet tuikkivat kirkkaasti sinisellä taivaan kannella. Pakkanen oli kiihtynyt, metsät ja hanget kimaltelivat tuhannen tuhansista jäisistä timanteista, jotka matkamiehen silmää viehättävät. Lumiset puut ja välkkyvät kinokset, joita talvisyön kirkkaus valaisee, vaikuttavat aina omituisen virkistävästi pohjoismaalaisen mieleen; tuossa ilmiössä on aina jotakin suurta, loistavaa, puhdasta ja reipasta, joka johtaa hänen mieleensä lapsuuden muistot ja ensimmäisen nuoruuden loistavat haaveet. Ei siinä ole mitään, joka kouristaisi sydäntä tai lamauttaisi mielikuvituksen liitelevää lentoa; kaikki on niin äänetönnä, niin juhlallista, niin vapaata; tekisi mieli sanoa, että luonto tämän talvisen ja yöllisen hiljaisuuden helmassa on kuollut, ja kuitenkin elää se lämpimänä ja uhkuvana matkamiehen rinnassa. Tuntuu siltä kuin olisi se tähän pieneen paikkaan, tähän yksinäiseen, erämaassa harhailevaan sydämeen koonnut kaiken virkeän eloisuutensa, antaakseen sen elää kahta kauniimpana keskellä jäätynyttä kylmyyttään, keskellä äänettömyyttä ja tähtien tuiketta.
Bertelkin tunsi itsensä reippaaksi ja virkeäksi. Hän oli nuori ja altis kaikille vaikutuksille. Kun hän vapaasti kuin tuulonen lasketteli hankia pitkin puitten lomassa, oli hän mielestään kuin lapsi. Hän oli olevinaan tuo entinen poikanen, joka liiteli suksillaan pitkin Isokyrön tasangoita virittämään ansoja teerille ja metsäkanoille. Tosin horjahteli hän alussa tottumattomuudesta, kun sukset vallattomasti kiitivät jäätyneitä rinteitä pitkin; tosin luiskahti hän joskus poiskin suksiltaan, mutta pian oli hän saanut takaisin vanhan taitonsa ja seisoi yhtä varmasti kuin ennenkin epätasaisellakin maalla.
Mutta nyt oli pakenevien jäljet löydettävä ja se ei ollut mikään helppo tehtävä. Tunnin verran oli Bertel jo harhaillut Ylihärmään päin, saamatta vähänkään vihiä kadonneista. Tuiskun viimeinen puuska oli ajanut umpeen kaikki jäljet; siellä täällä näkyi vaan suden askelia, kun se oli hankea pitkin juosta jolkutellut, ja silloin tällöin pyrähti metsäkana lentoon lumisesta pensaasta. Uni, nälkä ja uupumus alkoivat rasittaa; pakkanen koveni auringon nousun aikaan ja alkoi huokua huurretta hänen tummiin viiksiinsä ja hattunsa töyhtöön.
Silloin näkyi vihdoinkin muutamalla metsätiellä, jossa tuuheat kuuset olivat estäneet lumen juoksemasta, vereksiä reen jalasten ja hevosten kavioitten jälkiä. Bertel noudatteli niitä yhä enemmän uupuen; väliin katosivat jäljet, väliin ne taas ilmaantuivat, kun tie vei metsään. Aurinko nousi punaisen keltaisena kaakkoiselta taivaalta ja valaisi puiden latvoja; tuli kylmä ja kirkas päivä; ei missään näkynyt muuta kuin metsää ja kinoksia.
Mutta kaukana pohjoisessa kohosi pieni savupatsas selkeälle, keltaiselle aamutaivaalle. Bertel ponnisteli sitä kohti, sukset liukuivat taas vapaammin, tie parani, ja vihdoin saapui väsynyt seikkailija yksinäiseen taloon valtatien varressa. Ensimmäinen, jonka hän tapasi, oli Pekka, joka tuli tuvasta hevosiaan ruokkimaan.
— Peijakkaan poika, — huudahti Bertel hyvillään, — kuka on käskenyt sinun tänne tulemaan!
— Kukako? — vastasi Pekka yhtä hyvillään — kukas muu kuin se paholainen. Varroin vartomistani sen tuparähjän luona siellä metsässä, mutta kun ei ketään kuulunut, niin alkoi minua unettaa ja minä nukuin hankeen istualleni. Hetken kuluttua heräsin siitä, että kuulin hevosen hirnuvan, ja mitä näen mä? Reen, samanlaisen kuin meidän rekemme, joka kahden hevosen vetämänä ajoi täyttä karkua metsätielle päin. Joko se on piru itse tai on se isäntäni, tuumasin minä, mutta olkoon kumpi hyvänsä, minä lasken perässä. Kiipesin taas hevoseni selkään, ja nälkä minulla oli niin, että näköä haittasi, mutta perässä minä painoin. Lopulta uupuivat hevoset, reki katosi näkyvistäni ja minä kiitin kaikkia paavilaisia ja luterilaisia pyhimyksiä, että vihdoinkin sain tähän taloon, jossa keitätin itselleni padallisen velliä. Liehän ollut helteistä Lützenissä ja Nördlingenin luona, mutta en minä ole pahemmassa pakkasessa ollut kuin täällä perhanan Ylihärmässä.
— Hyvä, hyvä, — sanoi Bertel, — he eivät pääse käsistämme. Mutta on se sitäkin, Pekka, että on hetkiä, jolloin nälkä ja uni ovat voimakkaammat kuin rakkaus. Mennään huoneeseen.
Ja Bertel meni tupaan, keitätti itselleen kupillisen lämmintä maitoa ja heittäytyi tuvan lattialle olkivuoteelle lepäämään. Sinne jätämme nyt harhailevan ritarimme rauhassa nukkumaan.