10. KAJAANIN LINNA.
Loitolla ihmisten ilmoilta, kaukana pohjolassa pauhaavat suurien, mahtavien järvien vedet jäisten holviensa alla; koskien vaahto ei koskaan jäädy, petäjien vihreys ei koskaan lakastu, eivätkä koskaan horju ne harmaat kalliot, joiden välissä virrat pusertuvat kuohuviksi koskiksi. Täällä ovat luonnon voimat vuosituhansia taistelleet lakkaamatonta, uupumatonta taisteluaan, rauhoittumatta, sovintoa solmimatta; virta ei väsy kallioiden kanssa painimasta, kalliot eivät väsy virtaa kiusaamasta; vuori ei vanhene; äärettömät suot eivät suostu viljeltäviksi; kylmän kirkkaalla, talvisella taivaalla lainehtivat revontulten laineet niinkuin ennen muinoin, ja heijastavat valoaan yli matalien majojen, jotka siellä täällä järvien rannoilla kohoavat.
Siellä on, kaukaisessa pohjolassa, yön ja koskien kotimaa; sieltä lankeavat varjot suomalaisen runouden valoisiin maisemiin. Siellä valonarka taikausko kutoo verkkojaan ihmisten uskon ympärille; siellä ovat urhojen haudat; siellä olivat kipujen vuoret. Siellä kuluttivat viimeiset lättiläiset kömpelön voimansa vuorisissa erämaissa; täällä oli hiiden linna, jonka porrasaskelet olivat kukin syltä korkeat. Siellä hautoi muinaisuus synkimpiä aatteitaan, ja sinne se askel askelelta vetäytyi pakoon uudemman ajan suurempaa valoa. Ja siellä se vuodatti verensä voimattomassa kiukussa; valtaistuimeltaan karkoitettu pakanuus hiipii kristinuskon karitsaksi pukeutuneena, rauhatonna seudusta toiseen, vaalien kurjaa noituuttaan yöllisillä hautausmailla.
Ennenkuin nuo suuret, pohjoiset vedet, vimmastuneina taistelustaan sadoissa koskissa, heittäytyvät lepoonsa Oulunjärveen, purkavat ne vielä viimeiset vihansa kahdessa mahtavassa koskessa Koivukoskessa ja Ämmässä, pienen Kajaanin kaupungin luona. Äärettöminä hyökylaineina syöksyvät vedet hillittömästi alas ahtaista väylistä, ja niin raivoisa on niiden voima, että ihminen, joka muutoin on tottunut voitollisesti taistelemaan luontoa vastaan, on pysähtynyt siihen hämmästyneenä ja tunnustanut voimattomuutensa. Aina viimeisiin aikoihin saakka ovat ne lukemattomat veneet, jotka ovat laskeneet koskia myöten alas Ouluun päin, olleet pakotetut nousemaan maihin ja on ne täytynyt vetää Kajaanin katuja myöten Ämmän alle.[14]
Molempien koskien, Koivukosken ja Ämmän, keskivälillä on litteä kalliopaasi, jonne molemmilta rannoilta sillat johtavat. Siinä näkyy vielä muinoisen linnan harmaita raunioita, joita virran vesi alituisesti huuhtelee. Tuo linna on Kajaanin linna, joka v. 1607 Kaarle IX:n aikana rakennettiin turvaksi venäläisiä vastaan. Linnan historia on lyhyt, ja se tietää kertoa ainoastaan yhdestä loistavasta tapahtumasta, linnan häviöstä. Kenties edistyy tämä kertomuksemme vielä niin pitkälle, että saamme siitäkin puhua. Nyt olemme vuodessa 1635 ja linna on vielä nuoruutensa kukoistuksessa. Se on nuolen muotoinen, jonka kärki kääntyy vastavirtaan. Ellei tule nälänhätää ja ellei vihollinen saa kukkuloille asetetuksi järeitä tykkejä, pidetään linnaa voittamattomana. Mutta miten on vihollisen sotajoukko pääsevä Kajaanin linnaan? Sitä ympäröivissä äärettömissä erämaissa ei ole ainoatakaan sellaista tietä, jota myöten voisi rattailla päästä kulkemaan; polkuja ja ratsuteitä matkustetaan sinne kesällä ja talvella kiitää poro puikkineen järvien jäitä pitkin.
On talvi; paksu rannoille ja linnan muurien ympärille muodostunut jääkuori osoittaa, että pakkanen on ollut ankara, vaikkei se olekaan voinut vetää jäähän nopeakulkuista virran uomaa. Muutamat sotamiehet, jotka ovat puetut lyhyihin lammasnahkaturkkeihin, ajavat parhaillaan halkoja linnaan likeisestä metsästä. Maassa on rauha, nostosilta on alas laskettu, ja hevosten kaviot kopsavat joen yli vievään siltaan. Silloin alkaa linnan pihalta kuulua kiivasta väittelyä. Eräs vanhanpuoleinen, suurikasvuinen nainen, jonka kasvojen piirteet ovat terävät ja epämiellyttävät, on anastanut toisen halkokuorman ja torjuu luotaan sotamiehiä, samalla kuin latoo syliinsä niin monta halkoa kuin jaksaa kantaa ja komentelee toista nuorempaansa naista tekemään samalla tavalla. Sotamiehet haukkuvat häntä hävyttömin sanoin ja nainen antaa takaisin samalla mitalla. Muuan aliupseeri, joka on kuullut mellakan, tulee tiedustelemaan syytä riitaan, puhuttelee naista ankarin sanoin ja käskee hänen heittämään pois anastamansa halot. Nainen kieltäytyy tottelemasta, aliupseeri käskee käyttämään väkivaltaa; nainen asettuu selin seinää vasten, kohottaa halon ilmaan ja uhkaa halkaista kallon ensimmäiseltä, joka uskaltaa lähestyä. Sotamiehet kiroilevat ja nauravat; aliupseeri on epätietoinen, mitä tehdä; naisen rohkeus häntä hämmästyttää.
Silloin ilmaantuu rappusien päähän vanhanpuoleinen mies, jonka tieltä kaikki kunnioituksella väistyvät. Se on linnan päällikkö Wernstedt. Hänet nähtyään heittää nainen sotaisen asentonsa ja kantelee hengähtämättä siitä vääryydestä, jota hän on kärsinyt. — Niin, armollinen eversti, — sanoo hän, — noin uskalletaan täällä kohdella miestä, joka on kunniaksi ja kaunistukseksi koko Ruotsin valtakunnalle. Ei sillä hyvä, että hänet on suljettu tähän kurjaan loukkoon; sen lisäksi tahdotaan hänet täällä palelluttaa kuoliaaksi. Tiedättekö, millaisia halkoja ne ovat meille antaneet! Märkiä, lahonneita pölkkyjä, jotka ajavat huoneen savua täyteen eivätkä anna lämmintä edes senkään vertaa, että muste pysyisi sulana mestarin pöydällä. Mutta sen minä sanon herra everstille, etten minä, Lucia Grothusen, enää salli itseäni narrina pitää. Nämä halot ovat hyviä, ja minä otan ne, herra eversti, näiden roistojen nenän alta ne otan, mokomain hirtehisten, jotka saisitte hirtättää Paltamon korkeimman kuusen latvaan. Pois tieltä, vetelykset; tietäkää huutia ja totelkaa everstiänne ja minua. Halot ovat minun, ja sillä hyvä!
Linnan päällikkö hymyilee. — Antakaa hänen pitää halkonsa, — sanoo hän sotamiehille, — muuten emme saa tässä linnassa siunaaman rauhaa. Ja sinulle, Lucia, sanon minä, että sinun tulee hillitä ilkeää kieltäsi, joka on saanut niin paljon pahaa aikaan; voisi muuten tapahtua, että antaisin sulkea sinut miehinesi tuohon komeroon, jossa Eerikki Hare piti teitä ja jonka sillan alla virta juoksee. Näinkö kiität minua siitä lempeydestä, jota olen teille osoittanut? Alituisesti rakennat sinä riitaa täällä linnassa. Toissa päivänä soitit suutasi, kun et muka saanut tarpeeksi suopaa pesuusi, eilen otit väkisin lampaan raajan minun omasta keittiöstäni, ja tänään rähiset taas halkojen vuoksi. Varo itseäsi, Lucia, minun kärsivällisyyteni alkaa loppua!
Nainen katsoi linnanpäällikköä suoraan silmiin. — Teidän kärsivällisyytenne! — matki hän. — Kuinka kauan luulette sitten minun kärsivällisyyteni kestävän? Olemme istuneet kohta yhdeksäntoista vuotta tässä huuhkaimen pesässä. Yhdeksäntoista pitkää vuotta on se häpeä tahrannut Ruotsin maan mainetta, että sen suurinta miestä pidetään kuin pahantekijää vangittuna!… Huomatkaa, että sanon Ruotsin suurinta miestä, sillä se päivä on vielä tuleva, jolloin te ja minä ja kaikki nämä ihramahat ja elävät oluttynnyrit joudumme matojen ruuaksi ja jolloin jälkimaailma ei muista meitä enemmän kuin sitä sikaa, jonka olette tänä päivänä teurastaneet; mutta Johannes Messeniuksen nimi on loistava kuin taivaan tähti kaikkina aikoina. Teidän kärsivällisyytenne! Mutta eikö minulla sitten ole ollut kärsivällisyyttä, minulla, joka kaikkina näinä iankaikkisen pitkinä vuosina olen saanut tappelemalla hankkia teiltä milloin leipäpalasen, milloin halkosylyyksen, milloin olkia vuoteeseen tuolle suurelle miehelle, jota te olette täällä kiduttaneet? Enkö minä ole ainoa, joka olen pitänyt yllä hänen heikkoa ruumistaan ja virkistänyt hänen henkeään sen suuren työn loppuun saattamiseksi, joka häneltä näinä päivinä on valmistunut! Tiedättekö, mitä se on, kun saapi kärsiä niinkuin minä olen saanut, kun täytyy erota lapsistaan ja kulkea suru sydämessä ja hymy huulilla, osoittaakseen muka vielä toivovansa, kun ei enää ole mitään toivomista … tiedättekö, eversti, mitä se on? Ja te tulette tässä puhumaan minulle kärsivällisyydestä!
Sotamiesten äänekäs nauru keskeyttää yht'äkkiä vanhan naisen sanatulvan. Hän huomaa vasta nyt, että linnan päällikkö on tehnyt sen, mikä hänen asemassaan oli viisainta: mennyt tiehensä. Vaan ei Lucia Grothusen ensi kertaa aja linnan päälliköitä tiehensä. Hän voisi ottaa ajaakseen pellolle koko väestönkin, jos niin tarvittaisiin. Mutta häntä suututtaa, ettei hän ole saanut kylliksi sydäntään keventää, hän heittää halon lähintä ja pahinta naurajaansa vastaan ja kiiruhtaa halkokuormineen matalaa takaovea kohti. Halko on sattunut sotamiehen jalkaan, sotamies tempaa kiroten saman halon maasta ja heittää sen Lucian jälkeen. Kantapäähän satutettuna kirkaisee tämä kivusta ja kiukusta … ja katoo sotamiesten pilkkahuutojen häntä seuratessa.