Samaan aikaan kuin itsensäkieltämys ja raakuus tällä tavalla keskenään taistelevat, saapuu linnaan vasemman sillan kautta muutamia vieraita, jotka pyytävät päästä päällikön puheille. Sotamiehet katselevat heitä uteliaasti; he ovat puetut yksinkertaisiin talonpojan vaatteihin, mutta kaikesta päättäen ovat he ulkomaalaisia. Etumaisena kulkee vanhan puoleinen mies, hänen silmänsä ovat mustat ja älykkäät, hipiä kellertävä ja hänen kasvonsa ovat melkein kokonaan tuuhean koirannahkalakin peitossa. Hänen jäljessään astuu nuori nainen, puettuna kotikutoiseen, suoraraitaseen villahameeseen ja ruumiinmukaiseen, uudesta, hienosta ja valkeasta lammasnahasta tehtyyn kauhtanaan. Hänenkin kasvonsa ovat suurimmaksi osaksi kätketyt karkeasta sarasta tehtyyn päähineeseen, joka on reunustettu oravannahkalla. Päähineen alta tuikkavat vain tummat, ihmeellisen kauniit silmät. Kolmas seurueesta on pieni, vanha eukko, joka on niin kokonaan kääritty turkkien sisään, että hänen lyhyt vartalonsa on kuin hyvin täytetty heinätyyny. Kaikki kolme viedään linnan päällikön luo. Koirannahkalakkiin puettu mies vetää esille matkapassin, jonka mukaan hän, Albertus Simonis, kuninkaallisen majesteetin hallituksen määräyksestä on otettu sotalääkäriksi ensi keväänä Saksanmaalle lähetettävään sotaväenosastoon sekä tätä nykyä vaimoineen ja tyttärineen on matkalla Danzigista Viipurin ja Kajaanin kautta Tukholmaan. Linnanpäällikkö tutkii tarkasti miestä ja hänen papereitaan ja näyttää olevan tyytyväinen tarkastukseensa. Sen jälkeen osoittaa hän vieraille huoneen linnan itäisessä osassa ja määrää heille annettavaksi kaikkia niitä virvokkeita, jotka voivat olla tarpeen näin ankarana vuodenaikana tehdyn pitkän matkan jälkeen.
11. VALTIOVANKI.
Se huone, johon nyt astumme, on linnan itäisessä tornissa eikä suinkaan tee mitään iloista vaikutusta. Se on suuri ja pimeä. Vaikka se onkin auringon puolella, pääsevät talvisen päivän pian haihtuvat säteet ainoastaan niukasti tunkeutumaan pienen, paksulla rautaristikolla varustetun ikkunan läpi. Suuri harmaasta kivestä muurattu avonainen takka täyttää yhden nurkan kokonaan; huonekaluja on maalaamaton, karkeasti höylätty sänky, pari penkkiä, pari tuolia, vaatearkku, suuri pöytä ikkunan alla ja sen lähellä oleva karkea nurkkakaappi. Kaikki nämä kalut näyttävät uusilta ja se vaikuttaa, ettei silmä aivan paljon loukkaannu niiden kömpelyydestä. Muuten on huone osaksi keittiö, osaksi kirjoitushuone. Oppi on asettunut huoneen yläosaan ikkunan puolelle; pöytä on täynnä mustepilkkuja, sillä on kellastuneita käsikirjoituksia ja suuria pergamenttikansiin sidottuja kirjoja; nurkkakaappia, jonka ovi on auki, näytään käytettävän kirjakaappina. Huoneen alaosa takan ympärillä on toisennäköinen. Siellä on pesuastia jauhosäkin vieressä; padasta näkyy muutamia kuivaneita haukia ja lihapalasia; padan vieressä on vesisanko ja niiden yläpuolella hylly täynnä saviastioita.
Sellainen on se asunto, johon linnanpäällikkö Wernstedt on sijoittanut valtiovangin Johannes Messeniuksen ja hänen puolisonsa ja palvelijansa, päästettyään hänet siitä peloittavasta komerosta, jossa Messeniuksen kiusanhenki Eerikki Hare oli monta vuotta kiduttanut tuota onnetonta. Tämä huone on ainakin kuiva ja korkea ja sen huonekalut ovat linnanpäällikön itsensä lahjoittamat. Messenius asustaa itse sen yläpäässä, hänen vaimonsa alapäässä takan ympärillä.
Suuren, musteella tahritun pöydän ääressä istuu koukkuselkäinen vanhus, ruumis kiedottuna turkkeihin, jalat pistettynä poronnahkasaappaihin ja päässä paksu villamyssy. Se, joka oli nähnyt tämän miehen hänen onnensa ja myötäkäymisensä päivinä, kun hän isoäänisenä piti puhetta Upsalan konsistoriossa tai ylpeänä kuin kuningas valtakunnassaan hallitsi ja vallitsi kaikkia Ruotsin valtioarkiston historiallisia aarteita, ei suinkaan olisi tuntenut tätä kuihtunutta, vuosien ja onnettomuuksien kangistamaa olentoa tuoksi ylpeäksi mieheksi, joka uskalsi vastustaa Rudbeckiä ja Tegeliä, tuoksi oppineeksi, nerokkaaksi, ylpeäksi jesuiittalaisapostoliksi ja vehkeilijäksi Johannes Messeniukseksi. Mutta jos tarkemmin katseli noihin teräviin, levottomiin silmiin, jotka näkyivät tahtovan tunkea yhtä kauas tulevaisuuteen kuin olivat tunkeneet syvälle menneisyyteen, ja jos luki sen, mitä hän juuri oli vapisevalla kädellään paperille kirjoittanut — ja jossa ilmaantui niin suuri oman arvonsa tunto, että se jo osoitti röyhkeyttä — silloin kävi selville, että tuossa ränstyneessä ruumiissa oli sielu, jota ei aika eivätkä kovat kohtalot olleet murtaneet, vaan joka oli ylpeä niinkuin aina oli ollut ja joka ei koskaan voinut lakata korkeuksia kohden pyrkimästä.
Vanha mies tuijotti paperiin vielä sittenkin, kun hän oli kirjoittanut kirjoitettavansa. — Niin, — sanoi hän miettiväisenä ja ajatuksiinsa vaipuneena, — niin se on oleva. Eläissäni ovat he minut tallanneet kuin matosen multaan, mutta kerran kuoltuani saavat he nähdä, ketä he ovat polkeneet. Gloria, gloria, in excelsis! Se päivä on tuleva, vaikka tulisikin vasta sadan vuoden päästä, jolloin tätä kurjaa vankia, joka nyt koko maailman unohtamana kuihtuu pois erämaan yksinäisyydessä, ihaillen ja kunnioittaen nimitetään Ruotsin historian isäksi… Silloin, — jatkoi hän katkerasti hymyillen, — eivät he enää voi mitään minun hyväkseni tehdä. Silloin olen minä kuollut. On se sentään kummallista. Vainaja, jonka luut jo kauan ovat haudassa lahonneet, hän elää vielä teoissansa, hänen henkensä kulkee ihmiskuntaa elähyttäen ja jalostuttaen vuosisadasta vuosisataan. Kaikki, mitä hän on eläessään kärsinyt, kaikki iva, pilkka ja vaino on unhotettu, niitä ei enää muisteta eikä ajatella, mutta hänen nimensä loistaa vielä niinkuin tähti läpi vuosisatain yön, ja jälkimaailma, jonka muisto on niin lyhyt, mutta jonka luettelo ihmisten kiittämättömyydestä on niin pitkä, sanoo ajattelemattoman ihailunsa innostuttamana: hän oli suuri mies!
Hänen näitä haastellessaan astuu huoneeseen se sama vanha nainen, johon tutustuimme linnan pihalla. Hän avaa varovasti oven ja kulkee varpaisillaan, niinkuin pelkäisi herättävänsä nukkuvan lapsen. Sen jälkeen asettaa hän hitaasti ja hiljaa halkokantamuksensa lattialle. Aivan ilman kolinaa se ei voi tapahtua; vanhus pöydän ääressä säpsähtää, havahtuu ajatuksistaan ja kääntyy kiivain sanoin naisen puoleen. — Vaimo, — sanoo hän, — kuinka uskallat sinä häiritä minua! Enkö ole sanonut sinulle iterum iterumque, että sinun on muutettava sinun penales procul a parnasso. Ymmärrätkö sen … lupa!
— Rakas ukkoseni, minähän tuon vain vähän halkoja. Olet palellut niin paljon näinä päivinä. Älä nyt ole vihainen, täällä tulee taas hyvä ja lämmin ollaksesi, nämä halot ovat mainioita…
— Quid mihi tecum? Mene hiiden kattilaan. Sinä häiritset minua. Sinä väsytät minua. Sinä olet, niinkuin Gustavus-vainaja aina sanoi, Messenii mala herba, olet minun ohdakkeeni, minun polttoviholaiseni.
Lucia Grothusen oli erittäin kiivasluontoinen nainen, pahankurinen ja riitaisa koko maailman kanssa, mutta tällä kertaa ei hän hiiskunut sanaakaan. Omituisesti olikin hänen perheellinen asemansa muuttunut! Aina hän oli miestään jumaloinut, mutta niin kauan kuin tämä oli miehuutensa parhaissa voimissa ja hänen elämänsä oli onnellinen, oli tuo lujaluontoinen vaimo taivuttanut hänen levottoman, häilyvän henkensä kuin meren kaislan lujan tahtonsa alle. Siihen aikaan oli oppinut ja pelätty Messenius ollut aimo tavalla akkavallan alla. Nyt olivat osat vaihtuneet. Samassa määrässä kuin miehen ruumiilliset voimat heikkenivät ja hän näytti alkavan elämänsä loppua lähestyä, samassa määrässä oli hänen vaimonsa jumaloiva rakkaus joutunut riitaan hänen kiivaan, vallanhimoisen luonteensa kanssa ja saanut aikaan sen, jota ei kukaan olisi voinut aavistaa mahdolliseksi, että näet tämä tuima nainen muuttui nöyräksi ja alistuvaiseksi. Hän hoiti nyt miestään niinkuin äiti hoitaa sairasta lastaan; peläten hänet kadottavansa kärsi hän nöyrästi kaikki, koetti ystävyydellä lepyttää hänen pahaa tuultaan eikä koskaan vastannut vihaisesti hänen torailuihinsa. Nytkään ei olisi muusta kuin vapisevista huulista voinut päättää, kuinka vaikeaa hänen oli hillitä kiivasta luontoaan. — Kas niin, — puheli hän ystävällisesti ottaen muutamia askelia häntä lähemmä, — älähän nyt enää ole pahoillasi, ukkoseni, tiedäthän, että se vain vahingoittaa terveyttäsi. En minä enää toista kertaa kolistele, minä panen maton puiden alle, ettei se sinua häiritsisi. Ja illalliseksi paistan minä sinulle mainion lampaanpaistin … et aavista, mitä vaivaa minulla on ollut sitä hankkiessani. Olen saanut puoliväkisin ottaa sen linnanpäällikön keittiöstä…