— Mitä kuulen minä, vaimo, oletko kerjännyt almuja, beneficia, tyrannien herkkupöydältä? Kautta Jupiterin, luuletko minua koiraksi, joka syön niitä muruja, joita heidän pöydältään putoilee? Sinä nilkutat? Miksi nilkutat sinä? Vastaa minulle, miksi nilkutat? Oletko taaskin käynyt kantelemassa linnan akkojen kanssa ja kompastunut päällikön rappusiin?
— Nilkutanko minä? — kysyi Lucia koettaen hymyillä, — luulenpa todellakin, että vähän nilkutan … olen satuttanut jalkani… Kiittämätön! — lisäsi hän itsekseen. — Sinun tähtesihän minä kärsin.
— Mene tiehesi ja anna minun lopettaa hautakirjoitukseni!
Lucia ei mennyt, vaan astui yhä lähemmä, hänen silmänsä kyyneltyivät ja hän kietoi molemmat kätensä vanhuksen kaulaan. — Hautakirjoituksesi! — virkkoi hän niin hellällä äänellä, ettei sen olisi voinut luulla tulevan noilta kuihtuneilta huulilta, jotka näyttivät olevan luodut ainoastaan kiroilemaan ja kovia sanoja sanomaan. — Voi, hyvä Jumala, — virkkoi hän hiljaa, — pitääkö siis kaiken sen, mikä on maailmassa suurinta ja ihaninta, lopulta muuttuman tomuksi ja tuhkaksi? Mutta se päivä on vielä kaukana, se on varmaankin vielä hyvin kaukana. Näytäs minulle suuren Johannes Messeniuksen hautakirjoitus!
— Aivan varmaan, aivan varmaan, — virkkoi vanhus leppyneenä mielittelystä, joka kuitenkin oli sydämestä lähtenyt, — sinä oletkin, Lucia, se oikea persona exsecutrix, jonka tulee saada lukea minun epitaphiummi, koskapa sinä olet se, jonka tulee hakkauttaa se hautakiveeni. Kas tässä, ystäväni, mitäs sanot tästä:
"Tässä lepäävät Doctoris Johannis Messenii luut: Hänen sielunsa on
Jumalan taivaassa, maineensa maailmata kiertää."
— Ei koskaan ole, — sanoi Lucia itkuun purskahtaen, — todempia sanoja piirretty suuren miehen hautakiveen. Mutta älkäämme siitä enää puhuko. Puhukaamme sinun suuresta teoksestasi, Scondiastasi. Minä aavistan, tiedätkö, että sen loisto on pian hankkiva sinulle vapauden…
— Vapauden! — virkkoi Messenius surumielisesti. — Niin, sinä olet oikeassa: haudan vapauden, vapauden maaksi maatua, missä mieli tekee.
— Ei, — jatkoi Lucia innostuen, — sinun silmäsi näkevät vielä kunniasi tulemisen. Ihmiset tulevat lukemaan sinun suuren teoksesi Scondia illustratan, se painatetaan … nimesi loistaa kultasilla kirjaimilla kansilehdellä … koko maailma on ihmetellen huudahtava: ei koskaan ole Pohjolassa ollut hänen vertaistaan!
— Eikä koskaan ole tuleva! — lisäsi Messenius. — Oi, kuka antaa minulle vapauden, vapauden, että saan nähdä teokseni ja riemuita vihamiesteni ylitse. _Exaudi me, Domine, porrigo manus meas coram facie tua! Libera me a miseris, etenim dixisti: prosternam inimicos tuos calcandos pedibus tuis.[15] Kuka antaa minulle vapauden, vapauden ja kymmenen vuotta elääkseni ja nähdäkseni sen, mitä olen tehnyt?