— Perttilän poika, sanoit?
Nuori ratsumies kumarsi punastuen.
— Omituista!
Kuningas lausui tuon sanan ikäänkuin tietämättään ja jäi hetkeksi miettimään. Sitten virkkoi hän vilkkaasti:
— Miksi et ole ennemmin ilmoittautunut minulle? Isäsi on tehnyt minun isälleni ja valtakunnalle suuria palveluksia. Hän siis elää vielä?
— Hän elää, kiitollisena teidän majesteettinne hyvyydestä.
— Todellakin?
Sekin sana syntyi kuninkaan huulilla enemmän jonkin salaisen ajatuksen ilmauksena kuin kysymyksenä. Nuori Perttilä tunsi verensä yhä enemmän kihoavan poskilleen ja kuningaskin huomasi sen. — Isäsi ja minä olemme kerran olleet epäsovussa, — lisäsi kuningas, ja hänen huulensa hymyilivät, samalla kuin keveä pilvi varjosti hänen kulmiaan. — Mutta kaikki se on jo aikoja sitten unhotettu, jatkoi hän, — ja minua ilahuttaa, että niin ansiokkaalla miehellä on niin urhoollinen poika. Sinä olit noiden seitsemänkymmenen joukossa Demminillä?
— Olin, teidän majesteettinne!
— Miksi eivät ole ilmoittaneet sinua arvon koroitukseen osalliseksi?