— Olenhan jo sanonut, — jatkoi jesuiitta mielitellen, — että niin suuri ja ansiokas tehtävä voidaan suorittaa ainoastaan nerokkaan Johannes Messeniuksen avulla. Kaikki tietävät, että sinä olet Ruotsin oppinein mies ja sen suurin historioitsija. Kaikki tietävät, että sinulla on ollut ja on vieläkin takanasi useampia historiallisia asiakirjoja ja salaisia papereita kuin kenelläkään muulla koko valtakunnassa. Käytä tätä asemaasi sukkelasti ja nerokkaasti; sepitä todistuskappaleita, joita ei koskaan ole ollut olemassa; keksi tapahtumia, jotka eivät milloinkaan ole tapahtuneet…
— Mitä uskallat sinä ehdottaa? — huudahti Messenius hehkuvin kasvoin.
Jesuiitta erehtyi hänen mielenliikutuksestaan. — Niin, — jatkoi hän, — yritys vaatii uskallusta, mutta mahdoton se ei ole. Nopea pako Puolaan on sitäpaitsi saattava sinut varman turvan taa…
— Ja tätäkö sinä ehdotat minulle?
— Niin teen, — lisäsi Hieronymus entiseen tapaansa, — ymmärrän kyllä, että Kustaa Aadolf on tuottava sinulle suurimpia vaikeuksia, mutta hänet otankin minä omalle osalleni. Sinun asiaksesi jää siis vain esittää Kustaa I ja Kaarle IX siinä valossa, että se hyödyttää asiaamme ja pyhää kirkkoamme.
— Abi a me, male spiritus! — huudahti Messenius. — Sinä häpäisijä, sinä valehtelija, sinä ilkiö, joka kosket kädelläsi siihen, mikä pyhintä on, luuletko sinä, että minä, Johannes Messenius, olisin sitä varten uhrannut koko elämäni tullakseni Ruotsin kuuluisimmaksi historian kirjoittajaksi, että nyt yht'äkkiä näin häpeämättömästi, näin äärettömän julkeasti raiskaisin sitä historiallista totuutta, jonka olen niin suurella ja pitkällisellä työllä rakentanut! Korjaa luusi täältä tuossa tuokiossa … pian … pois, in Gehennam!… — Ja vimmastuksissaan nakkeli vihastunut vanhus jesuiitan päälle mitä käsiinsä sai: kirjoja, papereita, musteastian, hietarasian, sellaisella raivolla, että rohkea munkki jo hämmästyi. Jesuiitan keltaisen kalpeat kasvot kalpenivat hetkeksi entistään vielä kalpeammiksi … mutta sitten peräytyi hän muutamia askelia, ojensi vartalonsa ja avasi sen poimukkaan espanjansametista tehdyn puseronsa, joka peitti hänen yläruumiinsa. Säkenöivä timanttiristi, jota ympäröi rubiineista tehty orjantappurakruunu, välkähti sen alta puolihämärässä.
Tuo koriste näytti tekevän Messeniukseen lumoavan vaikutuksen. Hänen äsken niin kiihoittunut äänensä vaikeni silmänräpäyksellisesti … hänen vihansa muuttui peloksi … hänen polvensa vapisivat, hän horjui, oli vähällä kaatua ja pysyi vaivoin pystyssä pidellen kiinni korkeasta tuolin selustimesta.
Jesuiitta astui nyt hitaasti lähemmäksi, kiinnittäen vankiin nuo oudot silmänsä, joiden katseessa oli ilme niinkuin kalkkalokäärmeen silmissä. — Muistatko vielä, vanha mies, — sanoi hän tyynellä hallitsijan äänellä, vaieten jokaisen sattuvan sanan jälkeen kohottaakseen sen kautta niiden vaikutusta, — muistatko vielä niitä rangaistuksia, joita kirkko ja meidän pyhän veljeskuntamme säännöt määräävät sellaisista synneistä kuin sinun? Luopumisesta määrätään kuolema … ja sinä olet seitsenkertaisesti luopunut … häväistyksestä kuolema … ja sinä olet seitsenkertaisesti kirkkoa häväissyt … tottelemattomuudesta kuolema … ja sinä olet seitsemän kertaa niskoitellut! … rikoksesta pyhää henkeä vastaan: kirous … ja kuka on rikkonut useammin kuin sinä! … vääräuskoisuudesta: polttorovio … ja kuka on ansainnut sen niinkuin sinä!… Herran pyhien pahentamisesta ja ylenkatsomisesta: helvetin tuli … ja kuka on enemmän pahennusta aikaan saanut?
— Armoa, pyhä isä, armoa! — huudahti Messenius kiemurrellen kuin kurja mato jesuiitan kauheiden uhkauksien alla.
Mutta isä Hieronymus jatkoi — Nicolaus Pragensis, tuo kuuluisa mies, kääntyi Kalvinin harha-oppiin ja uskalsi vastustaa meidän veljeskuntamme esimiestä. Hän vetäytyi Böömin etäisimpään kolkkaan, mutta kosto saavutti hänet. Koirat repivät rikki hänen ruumiinsa ja hornan henget raastoivat palasiksi hänen sielunsa…