Messenius ojensi vaistomaisesti kätensä ikäänkuin pelastaakseen kalliin aarteen ryövärin käsistä.
— Pyhä isä, — huudahti hän kuin hämmästyen, — eikö tätä vielä voi lykätä? Minun nimeni … kunniani … armahtakaa minua, pyhä isä, antakaa minulle nimeni takaisin!
Jesuiitta hymyili.
— Enkö minä anna sinulle nimeä, — sanoi hän, — Paljoa suurempaa ja paljoa ihanampaa kuin se, minkä nyt kadotat, nimeä, joka aina mainitaan pyhän veljeskuntamme aikakirjoissa, joka loistaa kirkon marttyyrien ja hyväntekijäin nimien joukossa ja joka kenties kerran pyhimyksenkin nimeksi julistetaan.
— Mutta joka siitä huolimatta on kunniaton nimi, valehtelijan, väärentäjän nimi! — huudahti Messenius niin epätoivoisesti kuin kuolemaan tuomittu vanki, jolle mestauslavalla puhutaan taivaan iloista.
— Heikko, turhamainen mies, joka et tiedä, ettei suuria tarkoituksia koskaan saavuteta ihmisiä peläten ja heidän kiitostaan hakien! — sanoi jesuiitta melkein ylenkatseellisella äänellä. — Voisit varmaankin vielä kerran peruuttaa sanasi ja riistää itseltäsi koko kristikunnan kiitoksen. Mutta onneksi ei se enää ole mahdollista. Nämä asiakirjat, — ja riemuiten heilutti jesuiitta paperikääröä kädessään, — ne ovat nyt hallussani ja minä osaan ne pitääkin, ja vaikka vasten tahtoasi käyttää ne kirkon kunniaksi, uskon voitoksi ja oman sielusi iankaikkiseksi autuudeksi!
Tuskin oli isä Hieronymus saanut nuo sanat lausutuiksi, kun ravakka käsi tarttui noihin papereihin, joita hän niin voitonriemuisesti ilmaan kohotti, tempasi ne hänen kädestään, rutisti ne kokoon, repi ne tuhansiksi palasiksi ja sirotti palaset ympäri vankilan lattiaa. Tuo liike tuli niin odottamatta, jesuiitta oli voinut sitä niin vähän aavistaa, että hän hetkeksi menetti tavallisen neuvokkaisuutensa, ja ennenkuin hän ennätti apuun, oli kaikki jo hävitetty. Vasta sitten, kun lattialle sirotetut palaset muistuttivat häntä siitä, mitä hän oli menettänyt, puristuivat hänen huulensa kiukusta kokoon, hänen kätensä kohosivat ja tiikerin raivolla karkasi hän tuon kurjan kimppuun, joka oli uskaltanut tehdä tyhjäksi hänen tuumansa juuri silloin kuin ne olivat toteutumaisillaan.
Lucia — sillä tuo ravakka käsi oli hänen kätensä — otti munkin raivon vastaan sillä vakavalla päättäväisyydellä, joka on omituista naiselle silloin, kun hän taistelee pyhimpien tunteittensa puolesta. Jo nuorena ollessaan oli hän ollut kovakätinen, ja nyt oli hän tuon tuostakin saanut kehittää voimiaan alituisissa otteluissaan linnan raakojen sotamiesten kanssa. Nopeasti koppasi hän munkin ranteet kouriinsa ja piteli niitä kuin ruuvipenkissä.
— Entäs nyt — ilkkui hän; — tästä ei ole kuin kolme askelta kuolemaan, hyvä herra; mitä te tahdotte?
— Sinä mieletön! hurja! — kiljui jesuiitta, raivosta kiehuen, — sinä et tiedä, mitä olet tehnyt! Sinä kurja rosvo, sinä olet varastanut valtakunnan kirkoltasi ja paratiisin mieheltäsi!