— Ja teiltä olen minä varastanut saaliinne, sudelta hänen varman uhrinsa, eikö niin? — vastasi Lucia alkaen hänkin vuorostaan kiivastua. — Munkki! — jatkoi hän yhä kiihtyvällä äänellä, pudistaen voimakkaasti tuota mahtavaa miestä, joka turhaan koetti irtautua, — minä tunnen varkaan, joka kirkon lammasnahkaan puettuna on tullut varastamaan suurelta mieheltä hänen kunniaansa, kokonaiselta kansalta sen historiaa, köyhältä hyljätyltä naiselta hänen ainoaa ylpeyttään, hänen miehensä rauhaa, kunniaa ja elämää. Sano minulle, hurskas ja pyhä munkki, minkä rangaistuksen ansaitsee sellainen varas? Riittääkö vesi Ämmän koskessa hänen ruumistaan hukuttamaan ja helvetin iankaikkinen tuli hänen sieluaan polttamaan?
Jesuiitta vilkaisi ikkunaan, jonka alla mahtavan kosken aallot kolkosti pauhasivat talviyön hiljaisuudessa.
— Kas sinua, — huudahti Lucia katkerasti nauraen, — sinä pelkäät minua, sinä mahtava, joka hallitset valtakuntia ja omiatuntoja! Sinä pelkäät, että miehen kädellä heitän sinut alas kosken ammottavaan kitaan. Turha pelko … minä olen vaan nainen, ja sentähden taistelen minä naisen aseilla. Näetkös … enhän minä muuta kuin suljen pedon lukkojen ja ristikkojen taa. Vapise, munkki, minä tiedän, kuka sinä olet! Lucia Grothusen on hiipinyt kantapäilläsi: sinä olet petetty, ja se on hän, joka on sinut pettänyt.
— Petetty! — kertoi jesuiitta; hän tiesi hyvin, mitä sana merkitsi. Tänä intohimoisena aikana, jolloin kaksi uskontoa taisteli valtakunnista ja kansojen omistatunnoista ja jolloin jesuiittain salavehkeet olivat mitä suurimmassa määrässä ärsyttäneet mieliä Ruotsissa, olisi jokainen tämän veljeskunnan jäsen, joka olisi valtakunnan rajain sisällä tavattu valepukuun puettuna, ollut mennyttä kalua. Mutta uhkaava vaara karaisi vain hänen voimiaan, tuon rohkean, jäntevän miehen.
— Petetty! Tyttäreni minut pettänyt! — kertoi hän vielä uudelleen, samalla kuin hänen kätensä vaipuivat alas ja hänen kasvoissaan kuvastui epäilys ja lempeä murhe. — Se on mahdotonta!
— Minäkö sinun tyttäresi? — huudahti Lucia ja sysäsi inholla jesuiitan luotaan. — Valhe tyttäresi ja vilppi äitisi! Siinä sinun sukulaisesi!
— Lucia Grothusen, — sanoi jesuiitta hyvin lempeästi, — kun olit lapsi ja seurasit isääsi Arnold Grothusenia, joka karkoitettiin samalla kuin kuningas Sigismund, niin tulit eräänä päivänä vainoojiesi takaa ajamana talonpojan majaan… Teitä ei aiottu ottaa vastaan, teidät uhattiin antaa ilmi. Silloin keksi lapsellinen silmäsi nurkassa neitsyt Marian kuvan, joka vetelehti siellä muistona muinaisilta ajoilta, pahanilkisten lasten leikkikaluna. Sinä otit tuon kuvan, suutelit sitä, ojensit sen noita kovasydämisiä ihmisiä kohden ja sanoit: kas, neitsyt Maria on täällä, hän on meitä suojeleva.
— Niin no ja mitä sitten, — sanoi Lucia lempeämmällä äänellä kuin itsekään olisi tahtonut.
— Lapsellinen luottamuksesi … ei, mitä sanonkaan? … pyhä neitsyt hellytti kovien talonpoikain sydämet, he ottivat teidät suojaansa ja piilottivat teidät. Eikä sillä hyvä, he antoivat sinulle tuon kuvan, jota sitten olet säilyttänyt suojelijanasi ja joka riippuu nytkin tuolla seinällä. Niinkuin sinä sanoit silloin, niin sanon minä nyt: kas, neitsyt Maria on täällä, hän on minua suojeleva.
Lucia oli liikutettu ja koetti turhaan sitä salata. Hän puri huultaan eikä mitään vastannut.