— Olet oikeassa, — jatkoi munkki, viisaasti laskien sanojensa vaikutuksen, — minä olen katolilainen niinkuin sinäkin, vainottu niinkuin sinäkin; jos he saisivat selville valepukuni, tappaisivat he minut. Henkeni on hallussasi, anna minut ilmi; minä en pakene; minä kuolen uskoni edestä ja siunaan sinua kuollessani.
— Pakene täältä, — sanoi Lucia, — saat aikaa huomiseen saakka. Mutta ainoastaan sillä ehdolla, ettet enää koskaan puhuttele tätä vanhusta, jonka olet tahtonut häväistä.
— No niin, sanoi jesuiitta alakuloisesti — minä pakenen, mutta minä jätän tänne kauniin unelmani paremmasta tulevaisuudesta. Kuvailin jo, että suuri Messenius ja hänen jalo puolisonsa tulisivat katolisen uskon uudistajiksi pohjolassa; olin ajatellut, että se aika ei olisi enää kaukana, jolloin miljoonat sanoisivat: me vaelsimme pimeydessä ja sokeudessa, mutta menneiden aikojen valo on noussut edessämme loistamaan ja suuri Messenius on paljastanut eteemme uskonpuhdistuksen vääryyden.
— Jos se vain voisi tapahtua totuutta loukkaamatta! — huudahti Lucia, jonka tulinen mieli yhä enemmän oli alkanut innostua siitä tulevaisuudesta, jota jesuiitta niin taitavasti osasi kuvata hänen eteensä.
— Mikä on totuus! — jatkoi jesuiitta lempeästi ja vakuuttavasti. — Oi, ystäväni, totuus on meidän uskomme, valhe on vääräuskoisten usko. Jos tulisit vakuutetuksi siitä, etten minä mieheltäsi pyydä muuta kuin totuuden julistamista, tahtoisitko silloin auttaa minua kirkkoasi uudelleen rakentamaan?
— Tahtoisin! sen minä tahtoisin! — vastasi Lucia innokkaasti.
— Niinpä kuule sitten … — jatkoi jesuiitta, mutta hänet keskeytti Messenius, joka tähän asti oli ollut kuin huumautuneena, mutta nyt heräsi kuin pahasta unesta.
— Abi, male spiritus! — huusi hän raivoissaan, ikäänkuin olisi pelännyt, että jesuiitan käärmeen kieli vielä kerran saisi hänet vietellyksi. — Abi, abi! Sinä et ole ihminen, sinä olet pimeyden ruhtinas, paratiisin käärme! Abi, abi in aeternam ignem, habitaculum tuum, in regnum mendacii, imperium tuum[20] — ja noin sanoen työnsi hän jesuiitan ovea kohti, eikä Luciakaan koettanut häntä siitä estää.
— Insanit miser![21] huusi jesuiitta ja katosi.
— Kiitos ystäväni! — sanoi Lucia mieli keveänä ja niinkuin lumouksesta vapautuneena.