— Kiitos, Lucia! — vastasi Messenius, lempeämmin kuin moneen aikaan.
14. PYHIMYSTEN TUOMIO.
Varhain seuraavana aamuna astui isä Hieronymus siihen huoneeseen, jossa asuivat neiti Regina von Emmeritz ja hänen vanha Dorthensa. Kalpeana valvomisesta ja mielenliikutuksesta istui nuori neiti uskollisen palvelijansa vuoteen ääressä. Jesuiitan sisään astuessa nousi Regina nopeasti seisoalleen.
— Pelastakaa Dorthe! — huudahti hän kiihkeästi — olen etsinyt teitä kaikkialta, ja te olette hyljännyt minut!
— Hiljaa! — sanoi jesuiitta kuiskaten, — puhu hiljaa, seinätkin täällä kuulevat. Mitä? … Dortheko sairas? Se oli ikävä asia, minä en voi pelastaa häntä. Meidän valhepukuamme epäillään. Meidän täytyy paeta jo tänä päivänä, heti paikalla.
— Ei ennen kuin olette tehnyt Dorthen terveeksi. Minä pyydän teitä, isä, te olette viisas, te tunnette kaikki lääkkeet; antakaa Dorthelle nopeasti vaikuttavia rohtoja, Ja me seuraamme teitä.
— Mahdotonta! Meillä ei ole hetkeäkään arvelemisen aikaa. Tule!
— En tule ilman Dorthea, isäni! Pyhä neitsyt, kuinka voisin jättää hänet, imettäjäni, äidillisen ystäväni!
Jesuiitta meni vuoteen ääreen, tarttui vanhaa naista käteen, kosketti hänen otsaansa ja teki liikkeen, jonka merkityksen Regina heti ymmärsi.
— Hän on kuollut! — huudahti nuori neiti kauhistuksissaan.