— Kuollut on! — sanoi jesuiitta ja omituisen kamala hymyily värähteli hänen huulillaan, vaikka hän koettikin tekeytyä surulliseksi. — Sinä näet, lapseni, — lisäsi hän, — että pyhimykset ovat tahtoneet säästää uskollista ystäväämme matkan vaivoista ja sen sijaan ottaneet hänet taivaan iloon. Tässä ei voi enää mitään. Tule!
Mutta Regina oli kyyneliensäkin läpi nähnyt tuon omituisen hymyilyn ja hän kauhistui sitä. Hänelle näytti selviävän kamala salaisuus.
— Tule! — kiirehti munkki. — Messeniuksen vaimo, joka on katolilainen, saattaa ystävämme hautaan.
Reginan silmät tuijottivat munkkiin ja häntä pudistutti.
— Eilen illalla kello 7, — sanoi hän, — oli Dorthe vielä aivan terve. Heti senjälkeen joi hän sen juoman, jonka joka ilta olette hänelle valmistanut voimistavista yrteistä. Kello 8 sairastui hän … kymmenen tuntia sen jälkeen on hänestä henki lähtenyt.
— Pitkän matkan rasitukset … vilustus … enempää ei tarvittu. Tule!
Mutta Regina ei tullut.
— Munkki, — sanoi hän äänellä joka vapisi kauhusta ja ylenkatseesta, — te olette antanut hänelle myrkkyä!
— Lapseni! Tyttöseni, mitä sinä ajattelet! Suru on järkesi pimentänyt.
Tule, minä annan sinulle anteeksi.
— Hän oli teille vaivaksi … näin kärsimättömyytenne jo tänne tullessamme. Ja nyt te tahdotte ottaa minut suojatonna haltuunne. Pyhä Maria, pelasta minut! Minä en seuraa teitä.