— Silloin se on kosken oma, — vastasi kersantti rauhallisesti ja sytytti piippunsa. — Eikö lienekin jo tällä hetkellä Ämmän kurkussa.
— Mitä sanot? — huusi reen luona oleva mies kauhistuksissaan.
— Sanon, että Ämmä on saanut oivan eineen, — vastasi kersantti yhtä rauhallisena kuin ennenkin, — Kuulkaahan vain, niin haukkuu kuin kahlekoira: hyvillään on.
Kaikki kuuntelivat kauhistuksissaan veden pauhua. Tuntui siltä kuin olisi tuo mahtava putous pauhannut rajummin, kamalammin kuin ennen, harmaassa talviaamun hämärässä. Kersantti oli oikeassa; se muistutti todellakin kahlekoiran ulvontaa, jonka eteen on lihapalanen heitetty.
15. BERTEL JA REGINA
Väsyneenä matkan vaivoista ja seikkailuistaan jäi meistä tuo harhaileva ritarimme nukkumaan erääseen Ylihärmän talonpoikaistaloon. Olemme tavanneet hänet taas Kajaanin linnan sillalla koettamassa turhaan saada käsiinsä vihattua ja pelättyä jesuiittaa, jonka kasvot hän oli tuntenut kurjan metsätorpan ikkunassa. Bertelin harharetket noina kymmenenä tai kahtenatoista päivänä, jotka olivat kuluneet siitä kuin hänestä erosimme, ovat pian kerrotut. Eksyttyään pakenijain jäljiltä heitä takaa ajaessaan, oli hän harhaillut pitkin kaikkia teitä ja polkuja Pohjanmaalla, käynyt aina Oulussa asti, ja vasta sitten, kun ei hänellä ollut heistä vähintäkään vihiä, päättänyt etsiä heitä kaukaa Kajaanin erämaista. Minkätähden tuo nuori ritari noin uupumattomalla innolla tahtoi saada karkulaiset käsiinsä, selviää kohta.
Muutamia tuntia sillalla tapahtuneen kohtauksen jälkeen tapaamme Bertelin siinä huoneessa, jonka linnan päällikkö oli antanut neiti Reginan asuttavaksi ja missä hän oli erään tämän naispuolisen sukulaisen suojeluksen alaisena. Neljättä vuotta oli kulunut siitä, kun nuo molemmat nuoret olivat niin toisenlaisissa oloissa viimeksi tavanneet toisensa Frankfurt am Mainissa suuren kuninkaan läheisyydessä. Bertel oli silloin kokematon, kaksikymmenvuotias nuorukainen, Regina yhtä kokematon kuusitoistavuotias tyttö. Molemmat olivat he senjälkeen paljon kovaa kokeneet; molempien ensimmäinen palava nuoruudeninnostus oli jäähtynyt taisteluissa ja kärsimyksissä. Sukuero ruhtinaan tyttären ja vähäpätöisen luutnantin välillä oli vähentynyt hänen sotaisen kunniansa ja aatelisen vaakunakilpensä kautta. Mutta oliko sekin ero, mikä oli heidän vakaumuksissaan, mielihaluissaan ja tunteissaan, vähentynyt kokemuksien kautta, jotka tavallisesti karaisevat entistä vakaumusta eivätkä sitä murra?
Bertel lähestyi nuorta neitoa kaikella sillä kunnioittavalla kohteliaisuudella, jonka hänen aikalaisensa vielä olivat säilyttäneet perintönä vuosisatojen ritarikaudelta.
— Arvoisa neiti, — sanoi hän hiukan värähtelevällä äänellä, — kun toivoni tavata teidät Korsholmassa ei toteutunut, olen seurannut teitä läpi metsien ja erämaiden, niinkuin olisin pahantekijää takaa ajanut. Te aavistatte kenties sen syyn, joka on saanut minut tätä tekemään.
Reginan mustat silmäripset kohosivat verkalleen ja hän katseli kysyvästi Berteliä kasvoihin. — Ritari, — vastasi hän, — mitkä lienevätkin vaikuttimenne, siitä ainakin olen varma, että ne ovat jalot ja ritarilliset. Te ette ole tahtonut palauttaa onnetonta tyttöä takaisin vankeuteen; te olette tahtonut temmata hänet sen kauhean miehen käsistä, jota hän kunnioitti, ennenkuin osui hänet oikein tuntemaan.