— Jää tänne ja muutu vääräuskoiseksi niinkuin sotamies tuolla ulkona, — vastasi munkki pilkallisesti.
Regina hypähti ylös. — Hyvästi, Dorthe! Minä seuraan teitä!
Molemmat kiiruhtivat he ulos. Oli vielä pimeä. Vähäinen valojuova vain ruskotti mustien kuusien takana Koivukosken rannalla. Hevonen oli valjaissa. Uninen portinvartija antoi meneväin mennä, sillä olihan lääkäri linnanpäällikön hyvä ystävä.
Jo luuli jesuiitta olevansa hyvässä turvassa, kun manteren puolelta ajava hevosmies tuli vastaan kapealla sillalla ja jysähytti pimeässä rekensä kiinni pakenevain rekeen. Munkin reki kallistui pahasti ja olisi vierinyt koskeen, jollei lahonnut, rutiseva kaidepuu olisi sitä pidättänyt. Regina huudahti säikähdyksestä.
Tuon äänen kuultuaan hyppäsi vastaan tulevasta reestä nuori mies nopeasti maahan ja tuli pakenijain luo.
— Neiti von Emmeritz! — huudahti tutunpuoleinen, hämmästyksestä vapiseva ääni.
— Te erehdytte, ystäväni, — kiiruhti jesuiitta vastaamaan teeskennellyllä äänellä, — antakaa tietä, se on tohtori Albertus Simonis, sotalääkäri kuninkaallisen majesteetin palveluksessa!
— Sinäkö se olet, kirottu munkki! — huusi vieras. — Vartijat aseihin! Aseihin, vangitsemaan maailman suurinta roistoa! — Ja niin sanoen tarttui hän munkkia tuuheaan turkin kaulukseen. Alussa koetti Hieronymus irroittaa rekeä ja päästä pakoon nopean hevosen avulla. Mutta kun hän huomasi sen mahdottomaksi, jätti hän turkin, kiertäytyi vihollisensa käsistä, viskautui kaiteen yli ja hyppäsi jäälle, joka tavattoman ankaran pakkasen aikana oli paneutunut linnansaaren ja manteren väliin. Kohta oli hän kadonnut hämärään. Linnan portilla seisova vartija ampui osumatta. Muutamat sotamiehet laittautuivat ajamaan takaa pakenijaa.
— Antakaa olla, — huusi muuan parrakas kersantti, — yöllä on suvennut, ja virta on syönyt jään alta päin, luulen sen pian särkyvän.
— Se juoksi tuonne alaspäin! — huusivat toiset.