— Ja se on tuomio, joka onnemme vahvistaa! — vastasi Bertel ja koetteli Reginan sormeen kuninkaan sormusta.
16. KUNINKAAN SORMUS. MIEKKA JA AURA. TULI JA VESI.
Taas palaamme Isokyröön, Perttilän taloon ja vanhan talonpoikaiskuninkaan luo.
On talvipäivä maaliskuussa 1635. Kevätpäivän paiste tuntuu jo lumessa, räystäät tippuvat päivän puolella, hanki kantaa mäkien pohjoisilla rinteillä ja upottaa eteläisillä. Aaron Perttilä on äskettäin tullut kirkosta kaiken väkensä kanssa; hänen harmaa päänsä kumartuu jo maata kohden ja hän nojaa Merin käsivarteen. Hänen vieressään kulkee kaksi hauskaa, pyöreätä olentoa: vanha Larsson ja hänen äskettäin sodasta palannut samanniminen poikansa, joka on aivan isänsä näköinen. Hänen sivullaan käy hänen nuori vaimonsa, soma ja iloinen olento, jonka tunnemme. Se ei ole kukaan muu kuin Kätchen, tuo reipas ja virkeä tyttö, jonka pehmeä kätönen kerran sai jalon kapteenin kokonaan pois ladultaan… Sen päivän jälkeen vannoi hän kaikkien kreikkalaisten ja roomalaisten kirjailijain nimessä, joiden teoksia hän ennen muinoin oli Turun katedraalikoulussa lukenut — sic unde ubi apud unquam post kuten vanhoilla oli tapana niin kauniisti sanoa — että tuo pehmeäkätinen nunnan kokelas kerran olisi tuleva hänen omakseen. Ja kun he sodan vaiheissa kerran taas olivat yhtyneet ja kun Kätchen oli suojelijaa vailla eikä hänellä muuten ollut mitään rehellistä ja iloista sotamiestä vastaan, niin oli tuo tyytyväinen ja iloinen pariskunta vihitty yhteen Stralsundissa ja sen jälkeen lähtenyt tervehtimään pyöreää, pyylevätä isäänsä ja appiukkoaan Larssonia Isokyröön, jossa heidät oli suurella riemulla otettu vastaan ja kohdeltu kuin omina lapsina.
Vielä on lisättävä, että Larsson nyt oli heittänyt sodan helkkariin ja paljon tinkimisen perästä saanut eronsa, vaikkakin ilman arvon ylennystä. Valitettavasti ei hän ole säästänyt laihintakaan lanttia Saksanmaan sotasaaliista, niinkuin monet muut hänen vertaisistaan. Kaikki, minkä hän on ansainnut — ja se nousee miljooniin hänen omien puheidensa mukaan — on haihtunut kuin tuhka tuuleen. Missä? Nördlingenin luona, väittää hän. Kyllä kai, ei, kesteissä ja juomingeissa se on kulunut, samanlaisten veikkojen seurassa kuin hän itsekin on. Mutta nyt aikoo hän heittäytyä vakavaksi kuin aidan seiväs, ruveta isänsä jälkeen pehtooriksi Perttilän laajoilla tiloilla, kyntää, kylvää ja niittää pro modulo virium prolem copiosam lucem proferre, niinkuin ne vanhat taaskin niin kauniisti sanoivat. Vanha Perttilä suosii häntä aivan ilmeisesti. Paljon merkitseviä sanoja on ukko tullut lausuneeksi ja äskettäin on hän tuomarin käsiin jättänyt testamenttinsa. Meristä sanottakoon, että hän kuihtuu kuin juureton kukka ja että häntä pitää elämässä kiinni vain heikko, katkeava toivo, tuo maanpakoon ajettu, hyljätty Kustaa Bertel, aateliselta nimeltään Bertelsköld.
Tuo näin monenlaisista aineksista, varjoista ja valopuolista koottu perhe istuu nyt suuressa tuvassa lukuisan palvelusväen ympäröimänä, ja vanha Larsson koettaa vielä, ollen salaisessa liitossa Merin kanssa, herättää ankaran talonpoikaiskuninkaan mielessä lempeämpiä tunteita Berteliä kohtaan. Kaikki heidän rukouksensa ja selityksensä kilpistyvät takaisin ukon murtumattomasta lujuudesta kuin kivi kovasta kalliosta… Larsson kääntyy harmistuneena pois, Meri menee salaamaan kyynelensä tuvan pimeimpään varjoon. Silloin kuuluu taas tuolta ulkoa kulkusten helinä niinkuin viimeksikin loppiaisiltana; tilava reki pysähtyy suurelle pihamaalle ja siitä astuu kaksi henkilöä, laveaan viittaan puettu upseeri ja nuori, ihmeen ihana nainen, jolla on yllään loistava, mustalla sametilla päällystetty ja kallisarvoisilla turkiksilla reunustettu vaippa. Meri ja Larsson kalpenevat molemmat heidät nähtyään; Larsson rientää heitä vastaan, mutta nyt se on jo myöhäistä, Bertel ja Regina astuvat tupaan.
Molemmat Larssonit ja Meri tervehtivät Berteliä lämpimästi, mutta ovat silminnähtävästi hämillään. Kätchen lennähtää ylös ja heittäytyy, huolimatta siitä erosta, mikä on hänen porvarillisen pukunsa ja tuon kallisarvoisen samettiviitan välillä, Reginan syliin, joka liikutettuna halaa uskollista lapsuudensa ystävää.
Bertel irroittautuu ystävällisesti omaistensa syleilyistä ja menee varmoin askelin vanhan Perttilän luo, joka äänetönnä ja kylmänä istuu korkeaselustimisessa tuolissaan pöydän päässä eikä ole näkevinään ei kuulevinaan. Kaikki odottavat jännittyneinä tämän kohtauksen seurauksia, joka — sen tuntee jokainen — on oleva ratkaiseva. Nuori upseeri on riisunut kauhtanansa ja hattunsa, hänen pitkä, vaalea tukkansa poimuilee kauniissa kiharoissa hänen avonaisella otsallaan; hänen kasvonsa ovat hyvin kalpeat mutta nuo siniset, eloisat silmät katsovat varmasti ja rävähtämättä harmaantuneen vanhuksen kivenkoviin kasvoihin.
Bertel notkistaa nytkin, niinkuin ensi kerralla, toisen polvensa ja sanoo äänellä, joka samalla on sekä nöyrä että varma: — Isäni!
— Kuka olet? En tunne sinua, ei ole minulla poikaa, — keskeyttää hänet vanhus jääkylmällä äänellä.