— Isäni! — jatkaa Bertel hämilleen joutumatta. — Tulen vielä kerran, vielä viimeisen kerran, pyytämään sinulta anteeksi ja saamaan siunaustasi. Älä työnnä minua luotasi! Jätän isänmaani taistellakseni ja mahdollisesti kuollakseni vieraalla maalla. Sinun vallassasi on, palaanko koskaan. Muista, isäni, että siunauksesi antaa sinulle pojan, mutta kirouksesi ajaa hänet ainaiseen maanpakoon!
Vanhuksen kasvoissa ei näy värähdystäkään, mutta hänen äänestään kuuluu, että hän taistelee itsensä kanssa. — Vastaukseni ei ole pitkä, — sanoo hän, — minulla oli poika. Hän tuli uskottomaksi minulle ja niille periaatteille, jotka ovat elämääni johtaneet. Hän hylkäsi kansan asian palvellakseen turmiollista aatelisvaltaa, jota vihaan ja inhoan. Minulla ei ole poikaa. Olen tänään tehnyt hänet perinnöttömäksi.
Ympärillä seisovain kasvot kalpenevat. Ainoastaan Bertel punehtuu heikosti ja sanoo: — Isäni, en pyydä tavaroitasi. Anna ne sille, jonka katsot ne ansainneen paremmin kuin minä. Pyydän vain anteeksiantoasi, siunaustasi, isäni.
Kaikki muut paitsi Regina käyvät vanhuksen luo, lankeavat polvilleen hänen eteensä ja huudahtavat: Armoa Bertelille! Armoa pojallesi!
— Ja jos minulla olisikin poika, — vastaa vanhus, — luuletteko todellakin, että hän minun tähteni tahtoisi luopua himoitsemasta aatelisten kunniaa? Luuletteko todellakin, että hän tahtoisi tulla talonpojaksi niinkuin minä, kansan mieheksi niinkuin minä, elämään ja kuolemaan kansan asian puolesta? Luuletteko, että hän pienillä, hansikkaisilla käsillään tahtoisi kyntää maata ja ottaa vaimonsa minun säädystäni, ottaa aviokseen yksinkertaisen ja siveän naisen, niinkuin rehellisen ja nöyrän maanmiehen tulee ja täytyy.
— Isäni, — vastasi Bertel hiukan epävarmemmalla äänellä kuin äsken, — pyyntösi on mahdoton täyttää jo sen kasvatuksen vuoksi, minkä olet minulle antanut. Tahdon kunnioittaa säätyäsi, mutta minä olen kasvanut sotilaan ammattiin josta en voi enkä tahdo luopua. Yhtä mahdotonta on minun valita vaimoni sinun mielesi mukaan. Tässä on puolisoni: hän on ruhtinaan tytär, mutta hän ei ole hävennyt ottamasta talonpojan poikaa miehekseen. Olkoon se todistuksena siitä, ettei hän ole häpeävä kutsumasta sinua isäkseen.
Silloin lähestyy Regina nöyrästi, ikäänkuin suudellakseen vanhuksen kättä, ja kaikki, paitsi Bertel ja vanhus, nousevat ylös. Mutta vanhan talonpoikaiskuninkaan tulinen luonto kuohahtaa vihaan.
— Sanoinhan minä sen, — huutaa hän jylisevällä äänellä, — siinä on se sukupatto, joka syntyi talonpojaksi, mutta josta tuli herrojen kätyri! Kautta kaikkivallan, olenpa eläissäni nähnyt paljon taistelua ja paljon uhkaa miekan ja auran välillä, mutta tällaista uhkaa en vielä ole nähnyt! Tuo nulikka, joka kutsuu itseään minun pojaksi, uskaltaa minun silmieni eteen tuoda ruhtinaallisen jalkavaimonsa ja kutsua häntä vaimokseen.
Bertel hypähtää seisoalleen tukeakseen Reginaa, joka on vähällä vaipua lattialle. — Vanha mies, — sanoo hän vihasta vapisevalla äänellä, — kiitä isännimeäsi ja harmaita hiuksiasi siitä, että olet saanut sanoa mitä kukaan muu ei olisi sanonut henkeään menettämättä. Tässä on se sormus, jonka olen kiinnittänyt laillisesti vihityn vaimon sormeen, — Bertel irrottaa Reginan sormesta kuninkaat sormuksen, — ja minä vannon sen, että tuo käsi on yhtä puhdas ja yhtä arvokas kuin kenen muun kuolevaisen käsi tahansa kantamaan tätä sormusta, joka niin monta vuotta on ollut suurimman kuninkaan sormessa.
Meri tuijottaa sormukseen, hänen kalpeat poskensa punastuvat, hän taistelee ankaraa, sisällistä taistelua. Lopulta astuu hän lähemmä, painaa ihastuksissaan sormuksen huulilleen ja sanoo katkonaisella äänellä ja niin suurella liikutuksella, että se kuivaa kyynelet hänen silmistään: — Minun sormukseni, joka on ollut hänen sormessaan, ja minun sormukseni, joka on häntä suojellut … syytön olet sinä hänen kuolemaansa; hän antoi sinut muille; sitten tulivat kuulat, sitten tuli kuolema. Tiedätkö sinä, Kustaa Bertel, ja sinä hänen vaimonsa, tiedättekö tämän sormuksen voiman? Nuoruudessani vaelsin eräänä päivänä sydänmailla ja kohtasin siellä kuolevan miehen, joka oli janoon nääntymäisillään. Annoin hänelle lähteestä vettä juodakseen, virvoitin hänen kieltään muuraimen mehulla. Hän kiitti minua ja sanoi: — ystäväni, minä kuolen enkä voi palkinnoksi antaa sinulle muuta kuin tämän sormuksen. Sen löysin muinoin erään neitsyt Marian kuvan sormesta, joka yksin oli vahingoittumatonna säilynyt Isokyrön kirkossa paavikunnan rikkinäisten jäännösten kasassa, ja kun minä tempasin sormuksen hänen sormestaan, kukistui kuva tomuksi ja tuhkaksi. Tässä sormuksessa on samalla pyhimysten voima ja taikuuden voima, sillä minun kanssani vaipuu ikivanhan taikauskon suuruuden aika hautaansa. Jolla tämä sormus on, häntä eivät tuhoa tuli, ei vesi, ei teräs, eivätkä vaarat minkäänlaiset, ellei hän vanno väärää valaa, sillä väärä vala lamauttaa sormuksen voiman. Tätä sormusta seuraa onni rauhan aikana ja voitto sodassa; sitä seuraa rakkaus, kunnia, rikkaus, oma onni ja toisten turmio. Kun tämä sormus kulkee kolme miespolvea peräkkäin isästä poikaan, silloin syntyy siitä suvusta suuria sotasankareita ja valtiomiehiä…