Perttilä oli hetkisen vaiti. Sitten sanoi hän kiivaasti:
— Älä opeta minulle Herran tarkoituksia. Luuletko todellakin, että hän tuossa, tuo vastaleivottu aatelismies, jota siinä tuleen vertailet, suostuisi luopumaan sormuksestaan ja sen sijaan kirveeseen tarttumaan?
— En koskaan! — vastasi Bertel kuohahtaen.
Meri tarttui hänen käteensä ja katsoi häntä rukoilevasti silmiin. — Anna pois sormus! — sanoi hän. — Sinä tunnet jo muutamia sen vaaroista, mutta et tunne kaikkia. Yhdestä en ole puhunut. Kaikki, jotka tätä sormusta kantavat, kuolevat väkivaltaisella kuolemalla.
— Entäpä sitten! — huudahti Bertel. — Sotilaan kuolema taistelutanterella on kaunis ja kunniakas. En pyydä parempaa.
— Kuulehan sitä! — sanoi Perttilä ylenkatseellisesti. — Arvasinhan sen: hän ajaa kunniata takaa hautaansa saakka. Rauhallinen kuolema samoinkuin rauhallinen elämä on hänelle kauhistus. Mutta, sinä Larsson, sano minulle: onko sinulla halua antaa pois kirves ja tarttua sormukseen?
— Hm, — virkkoi kapteeni mietteissään, — olisipa tuo sormus edes kultaa, niin veisin hänet kaupunkiin ja ostaisin rahalla tynnörin hyvää olutta, ehkäpä hiukan toistakin. Mutta nyt se on vain kuparia … mitä vielä minä heitän sen helkkariin ja pidän kirveeni; saattaahan tuolla edes halkoja hakata.
— Oikein puhuttu, — jatkoi Perttilä; — se on, niinkuin isäsi sanoo, sama kuin heittäisi vettä kuumaan kiukaaseen. En ole minä tehnyt vettä ja tulta vihamiehiksi. Tule, Larsson, sinä terveen järjen, sinä kouraan tuntuvan käytännön mies, tule pojakseni ja ota omaisuuteni, kun minusta aika jättää. Siunatut olkaat sinä ja sukusi! Lisääntykäät ja tehkää työtä niinkuin muurahaiset maassa, ja vallitkoon lakkaamaton viha teidän ja ylhäisten, aatelisten välillä. Olkoon sota eikä koskaan rauhaa heidän ja teidän välillänne, kunnes nuo turhat korukalut häviävät; eläkööt kirves ja sormus alituisessa, avonaisessa riidassa, kunnes molemmat samassa tulessa sulavat. Kun se kerran tapahtuu, sadan tai kahden sadan tai vielä useamman sadan vuoden perästä, silloin on aika sanoa: säätyrajoitus on hävinnyt ja ihmisen oma ansio on hänen ainoa vaakunakilpensä.
— Mutta, isäni, — huudahti Bertel vielä viimeisen kerran rukoilevalla äänellä, — eikö sinulla ole mitään siunausta annettavana minulle ja jälkeläisilleni, kun nyt ainaiseksi eroamme?
— Sinulle! — virkkoi vanhus yhä vieläkin vihaisella äänellä. — Menkää, te kadotetut, turhamaiset, kansan suuren rungon madonsyömät oksat, menkää kurjaan loistoonne ja varmaan häviöönne! Aina siihen päivään saakka, kunnes se tapahtuu, minkä olen sanonut, että kirves ja sormus, että väärä kulta ja rehellinen teräs sulavat yhteen … aina siihen saakka annan minä teille perinnöksi kiroukseni aina kymmenenteen polveen, ja sitä kiroustani seuratkoon riita, viha, vaino ja lopulta surkea häviö!