— Takaisin, taattoseni! — huudahti nuorempi Larsson. — Armoa
Bertelille.
— Ei mitään armoa aatelille! — vastasi talonpoikaiskuningas.
— Varo itseäsi! — huusi vanhempi Larsson. — Tuomio voi tulla oman pääsi päälle.
— En pyydä armoa, — virkkoi Bertel, näennäisesti rauhallisena. — Hyvästi, isä! Hyvästi isänmaani! Minä menen, enkä tule koskaan takaisin.
— Hetkinen vielä! — keskeytti hänet Meri, joka vaivalloisesti ja mitä suurimman liikutuksen valtaamana asettui hänen eteensä. — Sinä menet! Niin, mene sitten … sydämeni rakastettu, toivoni, elämäni … mene, en tahdo sinua kauemmin pidättää. Mutta ennenkuin menet, kuule salaisuus, joka samalla on ollut elämäni suurin riemu ja sen suurin tuska…
— Älä kuule häntä! — huudahti vanha Perttilä murtuneella äänellä ja ilmeisesti kauhistuksissaan. — Älä kuule häntä, hän hourailee!… Ajattele omaa kunniaasi ja minun kunniaani! — kuiskasi hän ankarasti kalpean tyttärensä korvaan.
— Mitä huolin minä sinun kunniastasi ja omastani! huudahti Meri ennen kuulumattomalla kiivaudella. — Etkö näe, että hän menee … elämäni ilo menee eikä koskaan palaja. Hän menee ja sinä tahdot, sinä kova, luonnoton isä, että minun pitää antaa hänen mennä kirottuna vieraille maille. Mutta niin ei hän saa mennä. Jokaisen kirouksen sijasta, jonka julistat hänen ylitsensä, annan minä hänelle sata siunausta, ja me saamme kerran vielä nähdä, mitkä niistä enemmin merkitsevät Korkeimman valtaistuimen edessä, sinun vihasi vai minun rakkauteni, äidinisän kirousko vaiko äidin siunaus…
— Äitini, sinä? — huudahti Bertel huumaantuneena hämmästyksestä.
Herttua Bernhardin hämärät sanat selvisivät nyt yht'äkkiä hänelle.
— Älä usko häntä, hän ei tiedä, mitä hän puhuu! — sammalteli
Perttilä, koettaen turhaan pysytellä rauhallisena.
Meri oli vaipunut Bertelin syliin. — Nyt se on sanottu — kuiskasi hän sammuvalla äänellä. Kustaa … poikani! Oi, kuinka on outoa ja ihanaa kutsua sinua pojakseni. Nyt tiedät sinä elämäni salaisuuden … eikä minun tarvitse kauan sitä hävetä. Rakastatko minua?… Niin, niin, minä näen sen! Nyt kuolen iloisella mielellä … huntu on pudonnut … kaikki kirkastuu… Isäni … minä annan sinulle anteeksi, että olet vihannut ja kironnut tyttäresi lasta… Anna sinä minulle anteeksi … että minä rakastan … siunaan … omaa poikaani!