Kuningas loi häneen terävän katseen ja näytti olevan tyytyväinen tuohon rehelliseen, totuutta puhuvaan ilmeeseen nuorukaisen kasvoilla. — Isäsi, nuori mies, — jatkoi hän hetken vaiti oltuaan, — isäsi on omituinen mies. Hän on vihannut aatelia aina siitä alkaen kuin hän talonpoikain etunenässä sai nuijasodan aikana taistella monta ankaraa taistelua herroja vastaan ja Flemingin ratsumiehet väkivallalla majailivat hänen talossaan. Hän kieltää sinua koskaan ottamasta aatelista nimeä ja kilpeä, jos tahdot välttää hänen kiroustaan.
Perttilä ei vastannut. Kirkkaalta taivaalta tuleva salama oli iskenyt pirstaleiksi hänen vereksen onnensa, kaikki hänen kunnianhimoiset haaveensa vaakunasta ja kannuksista olivat hälvenneet kuin akanat tuuleen.
— Isän tahtoa on noudattaminen, — jatkoi kuningas totisesti. — Sitä aatelista nimeä, jonka aioin sinulle antaa, et voi enää saada. Mutta rauhoitu, nuori ystäväni; saat pitää miekkasi ja luutnantin valtakirjan; niiden ja voimakkaan käsivartesi avulla olet aina raivaava itsellesi tien kunniaan.
Ja kuninkaan viitattua kädellään poistui nuori sotilas sekavin tuntein hänen luotaan.
3. NEITI REGINA.
Eräänä synkkänä syysiltana alkupuolella lokakuuta 1631, noin kolme tai neljä viikkoa Breitenfeldin tappelun jälkeen, istui Würzburgin linnan tornikamarissa nuori Regina von Emmeritz, piispan sisaren tytär, kolmen tai neljän kamarineitsyensä seurassa, ja kirjaili neitsyt Marian kuvaa valkoisesta silkistä tehtyyn sotalippuun, joka oli aiottu voittoa tuottavaksi lahjaksi linnan varusväelle. Nuoret tytöt antoivat kielensä kiertää, sillä linnan pöpö, vanha, ahne piispa, oli juuri mennyt tiehensä, sanoen lähtevänsä tarkastusmatkalle hiippakuntaansa, mutta oikeastaan paetakseen Kustaa Aadolfin läheneviä joukkoja. Aarteitaan peläten oli hän sitä ennen uskonut kaupungin ja linnan puolustuksen urhoolliselle ratsumestarille Kellerille ja hänen 1,500 miehelleen, ja oli Keller, luottaen linnan vahvaan asemaan Main-virran varrella, vakuuttanut hänen ylhäisyydelleen, että ennen tulisi kerettiläisten kuningas musertamaan päänsä linnan muureihin kuin yksikään hänen jumalattomasta joukostaan pääsisi sinne sisään.
Neiti Regina oli tuskin kuudentoista vanha, hänen kiharansa olivat mustat kuin yö, posket punakat kuin päivän koitto ja hänen mustat silmänsä hehkuivat kuin tähdet, jotka keskiyön aikana kuvastuvat syvän metsälammen pintaan. Hän oli vanhan piispan silmäterä ja tämä oli jättänyt hänet jälkeensä yhtä vastenmielisesti kuin vuoreen kätkemänsä aarteetkin, mutta Keller oli taas saanut hänet vakuutetuksi siitä, että kanuunoilla koristettujen, vankkain muurien takana olisi kauneuskin näinä levottomina aikoina paremmassa turvassa kuin missään muualla, ja Keller oli ritari nuhteeton ja pelvoton; moinen aarre hallussaan tulisi hän ennen hautautumaan linnan raunioihin kuin antautumaan.
Neiti Regina kohotti tummat silmänsä ompeluksestaan ja katsahti pienen tornin ikkunan läpi joen toiselle puolelle, jossa juuri muutamain ratsumiesten vartioimat vaunut kulkivat sillan yli kaupungista linnaan päin. — Kuka mahtanee olla tuo matkamies? — kysyi hänen haaveileva katseensa, joka ainoastaan harvoin kiintyi muihin esineihin kuin tuohon suureen ja kauniiseen, marmoriseen Marian kuvaan, joka seisoi hänen rukouskammiossaan.
— Oi! — huudahti Kätchen, neitosista nuorin ja puheliain, — oi, pyhä neitsyt, kuinka hauskaa on elää näin sotaisina aikoina! Joka päivä näkee uusia kasvoja, komeita ritareita, reippaita sotapoikia, ja silloin tällöin on aina pienet pidot kaupungissa. On se kuitenkin toista kuin istua tänne luostariin suljettuna ja aamusta iltaan kuulla munkkien messuavan de profundis. Pysyköön vain hänen armonsa herra piispa poissa niin kauan kuin mahdollista, lisäsi hän veitikkamaisesti.
— Kätchen, — torui Regina, — varo puhumasta pahaa munkkien messuista! Muista, että meidän rippi-isämme, isä Hieronymus, on Jeesuksen pyhän veljeskunnan jäsen, ja että hän myöskin on pyhän inkvisitsionin jäsen. Linnan vankila on syvä ja pimeä.