Sill'aikaa kuin tämä tapahtui tornissa, oli Keller nopeasti ja taitavasti johtanut linnan puolustusta. Hän ei tosin voinut estää vihollista tulemasta joen yli, mutta kuta lähemmä linnaa he tunkivat, sitä lähemmä tulivat he myöskin hänen kanuunoitaan. Kauheasti tuhosivat ne eteenpäin ryntäävän vihollisen rivejä, eivätkä ruotsalaiset koko sinä päivänä saaneet mitään aikaan.
Isä Hieronymus kulki munkkeineen muureja pitkin, ripotti pyhää vettä kanuunain päälle ja teki ristinmerkkejä sankkien kohdalla. Vanha Dorthe oli kuiskannut jotakin hänen korvaansa ja jesuiitan koko huomio oli kääntynyt siihen paikkaan, missä äsken nähtiin nuo kaksi keltaiseen haarniskaan puettua ratsumiestä. Arvoisa hengen mies ojensi omalla kädellään yhden linnan suurimmista kanuunista tuota paikkaa kohti; mutta ennenkuin hän laukaisi, laskeutui hän polvilleen ja luki peräkkäin neljä pater nosteria ja neljä ave Mariaa. Sen tehtyä pamahti tykki, mutta turhaan sai jesuiitta tähystellä sen vaikutusta. Vahingoittumattomina, liikkumattomina, niinkuin ennenkin, näkyivät molemmat ratsumiehet seisovan siellä, sittenkun ruudin savu oli hälvennyt. Hieronymus arveli nyt, ettei neljä paterin ja avea ollut riittänyt, luki sentähden kahdeksan kappaletta kumpiakin ja antoi kanuunan toisen kerran pamahtaa samaan suuntaan. Turhaa työtä! Kuulat näyttivät välttämällä välttävän sattumasta. Kohtalo ei ollut vielä määrännyt Kustaa Aadolfin kuolinhetkeä ja tahtoi kai säästää Pietari Brahen Suomea varten. Kuka voi laskea, mitä olisi tullut Ruotsin voitoista ja Suomen sivistyksestä, jos jesuiitan murhaava kuula olisi maaliinsa osunut!
Isä Hieronymus raivosi. Vielä kerran oli hän aikeessa koettaa onneaan kahdentoista paterin ja aven avulla, kun joku kosketti häntä olkapäähän, ja hänen takanaan seisoi vanha sotilas, joka kreivi Lichtensteinin kanssa oli ollut ruotsalaisten vankina. — Heittäkää sikseen tuo, — sanoi vanhus varoittavalla äänellä; — se vain kuluttaa ruutia turhan päiten; miestä, johon tähtäätte, on mahdoton satuttaa: hän on loihdittu.
Jesuiitan taikausko oli tällaisissa asioissa suurempi kuin hänen viekkautensa. Hän käännähti nopeasti ja mutisi hiljaa:
— Minun olisi pitänyt se arvata. Mutta mistä tiedät, että hän on loihdittu? — jatkoi hän, korottaen ääntään.
— Sen kuulin ruotsalaisten omassa leirissä. Kuninkaalla on oikeassa etusormessaan pieni, kuparinen sormus, täynnä taikamerkkejä. Sen on hän nuoruudessaan saanut muutamalta noita-akalta Suomessa, ja niin kauan kuin hänellä on se sormessaan, ei häneen pysty lyijy eikä rauta, ei tuli eikä vesi.
— Ei mikään pysty häneen, sanot? O, maledicti Fennones, miksi seuraatte minua kaikkialle?
— Ei rauta eikä lyijy, — jatkoi sotamies kuiskaavalla äänellä, mutta jos minä tohtisin, neuvoisin teille toisen keinon…
— Puhu, poikani! Saat siitä jo ennakolta synninpäästön.
— Mutta, korkea-arvoinen isäni, se keino on syntinen.