— Pyhää ja oikeaa asiaa edistäessä pyhittää tarkoitus keinot. Puhu, poikani!
— Kulta, joka on otettu pyhimyksen kuvasta, hänet tappaa…
— Ei, poikani, ei, sitä emme uskalla käyttää. Jos se olisi ollut lasinen tikari, tai hieno, kuolettava myrkky, se olisi mennyt mukiin, mutta kulta, joka on otettu pyhimyksen kuvasta, ei, poikani, älkäämme sitä ajatelkokaan.
Ilta oli pimennyt ja tuhon ja tapon työ siksi päiväksi päättynyt. Uupuneet sotilaat virvoittivat itseään ruualla ja juomalla, ja Keller kannatti esille jaloja viinejä rohkaistakseen heidän mieliään. Neiti Regina oli muuttanut linnan sisempiin huoneisiin; kreivi Fritz oli mennyt levolle. Kohta ei kuulunut linnassa muuta kuin vartijain huutoja, juopuneiden sotamiesten rivoja lauluja ja iloista melua pidoista, jotka Keller oli pannut toimeen upseeriensa iloksi linnan suuressa salissa. Mutta komeassa linnan kirkossa, ylimpänä alttarin kohdalla, seisoivat neitsyt Marian ja Vapahtajan puhtaimpaan kultaan valetut kuvat ja heidän ympärillään apostolien kuvat hienoimmasta vuorihopeasta; keskiyön messu oli jo ohi ja munkit olivat toinen toisensa perästä hiipineet levolle tai — viinipikarin ääreen. Yksi ainoa yksinäinen olento nähtiin vain vielä polvillaan alttarin edessä, ja ikuisesti palava lamppu valaisi heikosti rukoilevan jesuiitan kalmankalpeita kasvoja.
— Pyhä Maria, — rukoili hän, — anna anteeksi arvottomalle palvelijallesi, että hän uskaltaa ojentaa kätensä ryöstääkseen kaistaleen sinun kultaisesta vaipastasi. Sinä tiedät, oo kaikkein pyhin, että se tapahtuu hyvässä ja pyhässä tarkoituksessa, että se tapahtuu sinun ja pyhän kirkkosi pahimman vihollisen, vääräuskoisten ruhtinaan kukistamiseksi, hänen kukistamisekseen, jonka pakanalliset suomalaiset ovat jumalattomilla taikatempuillaan loihtineet oikeauskoisten katolilaisten miekkaa ja kuulia kestämään. Anna niin tapahtua, että se kulta, jonka sinun kunniaksesi vuolen ihanasta vaipastasi, lävistäisi vääräuskoisten kuninkaan synnillisen sydämen, ja minä lupaan, oo pyhä Maria, sen sijaan, mitä olet kadottanut, lahjoittaa sinulle kallisarvoisen juhlapuvun sametista ja kalliista kivistä sekä panna kolme kullattua vahakynttilää, yöt ja päivät palamaan sinun kuvasi edessä. Amen.
Kun isä Hieronymus oli tämän rukouksensa lopettanut, nosti hän vavisten kasvonsa ylös ja hänestä näytti kuin olisi pyhän neitsyen kuva ikuisesti palavan lampun valossa nyökäyttänyt hyväksyvästi päätään vastaukseksi hänen kummalliseen pyyntöönsä.
4. NEITI REGINAN VALA.
Viimeksi kerrottujen tapausten jälkeinen päivä oli verinen ja kuuma. Ruotsalaiset ampuivat linnaa kiihkeästi ja lähenivät sen muureja taitavasti kaivettuja vallihautoja myöten. Keisarilliset puolustivat asemaansa urhoollisesti hekin. Molemmille puolille oli aika kallista, sillä muutamien päivien kuluttua voisi Tilly hyökätä Ruotsin kuninkaan selkään ja siitä seuraisi varma tappio ruotsalaisille, varma pelastus piiritetyille.
Neiti Regina oli nyt kamarineitsyineen sulkeutunut linnaan ja kadottanut vapaan, huvittavan näköalansa. Mutta sitä enemmän olikin hänellä puuhaa muissa askareissa. Yhä enemmän kasvoi haavoitettujen luku, joita täytyi hoitaa ja sitoa; nuori neito kulki kuin lempeä enkeli vuoteelta vuoteelle linnan suuressa salissa, jonne haavoitetut oli sijoitettu, hänen kätensä vuodatti palsamia haavoihin; hänen hellät sanansa vuodattivat lohdutusta sydämiin. Hän puhui siitä pyhästä asiasta, jonka vuoksi he verensä vuodattivat; hän lupasi kultaa ja kunniaa niille, jotka jäivät elämään, ikuisen autuuden niille, jotka taistelussa kaatuivat.
Kanuunain pauke oli niin kovaa, että vanhat muurit vavahtelivat. Neiti Regina muisti, että hän oli unohtanut torniin rukousnauhansa, jota nyt tarvittiin sairasten rukouksia varten. Jo seisoi hän suuren asesalin kynnyksellä, kun kauhea rytinä ja jyske pani koko linnan horjumaan perustuksiaan myöten. Kalpeana hämmästyksestä pysähtyi hän ja samassa syöksyi sisään kreivi Lichtenstein.