— Mitä on tapahtunut? — kysyi nuori neito.
— Kiittäkää pyhimyksiä, neitini, että eilen tottelitte ystävänne neuvoa. Torni on kukistunut.
— Ja mekö olemme hukassa?
— Ei vielä. Ruotsalaiset olivat laskeneet, että torni kukistuessaan täyttäisi vallihaudan. Se on kuitenkin kaatunut sisään päin. Vihollinen näkyy aikovan yrittää rynnäkköä. Tulkaa tänne ikkunaan, tästä näemme linnan muurin. Näettekö, isä Hieronymus on polvillaan suuren kanuunan ääressä. Hän tähtää Ruotsin kuninkaaseen.
Kreivi oli oikeassa. Jesuiitan haukansilmät tuijottivat rävähtämättä yhteen ainoaan paikkaan ja hänen huulensa näkyivät hätäisin kiirein mutisevan rukouksen toisensa perästä. Hänen väijyvät silmänsä olivat keksineet Kustaa Aadolfin, joka nyt niinkuin eilenkin istui hevosensa selässä Pietari Brahen vieressä. Molemmat olivat he pysähdyttäneet ratsunsa aivan lähelle ulkovarustuksia; sorakoko suojeli heitä kyllä muskettitulelta, mutta ei nähtävästi riittänyt seisauttamaan suurempia kanuunankuulia. Isä Hieronymus luotti siihen raskaaseen lyijykuulaan, jonka sydämeen hän paastoten, valvoen ja rukoillen oli valanut neitsyt Marian vaipasta vuolemaansa kultaa. Hän kumartui tähtäämään kanuunaa, hänen silmänsä mustuaiset pienenivät, hänen sieraimensa suurenivat ja tohisivat vihaa ja kiukkua, samalla kuin latinalaisia rukouksia tulvimalla tulvi hänen huuliltaan… Nyt ojensi hän nopeasti vartalonsa, piirsi palavalla sytyttimellä ristin muotoisen kuvion ilmaan ja laukaisi.
Tulta ja savua syöksyi ulos kanuunan suusta. Voi kirousta, voi kiukkua! Kun savu hälveni, nähtiin molempien ritarien yhäkin vain vahingoittumattomina ratsastavan hiukan syrjään. Mutta tällä kertaa oli kuolema ollut Kustaa Aadolfin kintereillä, sillä kuula iski sorakokoon aivan hänen viereensä ja ajoi hiekkaa ja tomua hänen ja Brahen päälle.
Uupuneena ja kiukuissaan jesuiitta kiiruhti alas muurilta.
— Odota, sinä Belialin kuningas, — mutisi hän mennessään, — odota, että vielä kerran varastan sen sormuksen, joka suojelee sinua, ja varo silloin itseäsi!
Nyt antoi kuningas käskyn rynnätä linnan ulkovarustuksia vastaan. Akseli Lilje, Jaakoppi Ramsay ja Hamilton kiiruhtivat esiin joukkoineen. Äärettömät olivat ne vaikeudet, jotka heillä oli voitettavinaan. Kuulien ja iskujen alituisessa tuiskinassa täytyi heidän ensin kiivetä ylös jyrkkää vuoren rinnettä, hypätä sitten vallihautaan ja lopuksi kiskoa itsensä valleille. Edellä muista karkasivat pohjalaiset ja skottilaiset eteenpäin, hillittömästi, vastustamattomasti. Etumaiset heitettiin takaisin halaistuin päin; miekat hampaissa kiipesi kohta toisia sijaan ylös vallille. Kuningas itse ratsasti niin lähellä kuin voi, kehoittaen väkeään aina uusiin ponnistuksiin. Musketinkuula repäisi pois palan hänen puhvelihansikkaastaan, tekemättä mitään sen enempää vahinkoa. Se usko oli yleinen, että Kustaa Aadolf oli haavoittumaton.
Kahden tunnin verisen taistelun jälkeen olivat skottilaiset ja suomalaiset päässeet voitolle. Tärkeät ulkovarustukset oli valloitettu ja vihollinen vetäytyi takaisin linnan muurien suojaan. Kello oli silloin neljän seuduilla iltapäivällä.