Välskäri on antanut kansalleen, mitä hän on kyennyt antamaan. Jatkakoot muut hänen työtään ja todistakoot uudempien aikojen edistyksestä! Häh sulkee nämä kertomuksensa suomalaisten lukijain ystävyyteen, ja unhottukoon hän itse, kunhan hänen kansansa vain elää.

Koivuniemellä, lokakuun 19 p:nä 1895.

Z. T.

Esipuhe, jossa kerrotaan välskäristä ja hänen elämänsä vaiheista.

Hän oli syntynyt eräässä pikkukaupungissa Pohjanmaalla 15. p:nä elokuuta 1769, samana päivänä kuin Napoleon. Tämä on pysynyt tarkasti mielessäni, koska välskärillä oli aina tapana viettää päivää pienillä kekkereillä. Kekkerit olivat sellaiset, että kaksi tai kolme hänen vielä elossa olevaa vanhaa serkkuansa — hän kutsui kaikkia vanhoja tätejä serkuikseen — ja kaksi tai kolme hänen veljeään — hän kutsui kaikkia niitä veljikseen, jotka kutsuivat häntä sedäksi — kokoontuivat hänen asuntonsa yliskamariin nauttimaan kahvia ja rinkeleitä. Onneksi oli kamari tilava ja siinä oli kaksi korkeaa ikkunaa (ja sen edustalla kauhean pimeä ullakko). Mutta tilava se sai ollakin, sillä paitsi noita kahta tai kolmea serkkua ja kahta tai kolmea veljeä, kokoontui tuonne katon rajaan tusina vallattomia poikia ja suupaltteja tyttöjä, jotka pitivät kauheata meteliä ja heittelivät nurin niskoin kaikki, mitä eteen sattui. Sillä välskäri rakasti lapsia aivan sokeasti ja antoi meidän telmiä niin, että vanhain ihmisten korvat eivät tahtoneet mitenkään kestää. — Mutta minä palaan takaisin hänen syntymäpäiväänsä, joka tavataan ensimmäisenä kaikkien ihmisten ansioluettelossa, ja välskärin ansioluettelo ei ollut sen pitempi kuin monen muunkaan.

No niin, välskäri oli syntynyt samana päivänä kuin Napoleonkin, hän puhui siitä aina ylpeillen ja se oli alkuna useihin hänen elämänsä vaiheisiin. Hän ei koskaan voinut lakata pitämästä sitä jonkin merkillisen tapahtuman hyvin tärkeänä enteenä. Ja vaikkei hänestä tullutkaan mitään kuuluisaa, suurta miestä, niinkuin hän nuoruudessaan ehkä oli haaveillut, olivat häntä kuitenkin nuo enteet ajaneet hakemaan mainetta ja onnea elämän monenmoisissa seikkailuissa. Hänen ylpeytensä, samoinkuin hänen kunnianhimonsakin oli laadultaan tuota lempeää ja siivoa, joka naurahtelee syrjässä omalle itselleen eikä tahdo tehdä pahaa niin maan matosellekaan; se oli noita viattomia haaveita, jotka saavat alkunsa sattumasta ja kaiken aikaa pitävät siitä kiinni kuin mistäkin ylen tärkeästä tapahtumasta ja jotka eivät haihdu eivätkä häviä, vaikka todellisuus tuhat kertaa osoittaisi ne vain utukuviksi. Se, joka tuntee elämää ja on tutkinut sydämiä, olisi jo aikoja sitten voinut ennustaa välskärille, ettei hänen kunnianhimollaan saada suuria aikaan, vaikka mies olisikin syntynyt sata kertaa samana päivänä kuin Napoleon. Sillä aivan toisenlaista kunnianhimoa tarvitaan murtamaan tietä niille kukkuloille, joilla inhimillinen suuruus asustaa. Apunaan ne äärettömät edut, joita tarjoaa nero, rohkeus ja uupumaton sitkeys, ei se useimmiten kysy, mitä keinoja se käyttää tarkoituksiinsa, sillä milloin muistaa ylpeä valloittaja kaikkia niitä uhreja, jotka tappotanterella ovat vuodattaneet verensä hänen kunniakseen, niitä kaikkia ihmisonnen raunioita, joiden yli hänen tiensä kulkee, niitä kyyneliä, jotka tätä tietä kostuttavat, pyrkiessään sitä suuruuden virvatulta kohti, joka loistaa läpi vuosisatojen!

Jos Madame Letitia Bonaparte Ajacciossa olisi synnyttänyt välskärin tuona kuuluisana päivänä, olisi hänestä ehkä voinut tulla jotakin toista kuin paljas välskäri, mutta mitään suurempaa hänestä tuskin olisi voinut tulla. Tosin tiedetään Napoleonin kuuluisan kokin itsestään ylpeillessään lausuneen, että "kuka hyvänsä voi tulla kokiksi, mutta paistinkääntäjäksi täytyy jokaisen syntyä". Mutta vaikka hän olikin nero, unhotti hän kuitenkin, että nerot on ennakolta neroiksi määrätty; kun on synnytty paistinkääntäjäksi, ollaan ja pysytään paistinkääntäjänä, vaikka kauluksessa kiiltelisikin kultaa ja taskut olisivat täynnä mainekirjoja. Välskäri ei ollut syntynyt Napoleoniksi; ei senvuoksi, että hänen nimensä oli vain tuo tuiki tavallinen Andreas Bäck — hän oli lukenut latinaa ja kirjoitti nimensä Andreas eikä koskaan Antti — ei myöskään siksi, että hänen isänsä oli tavallinen kersantti, joka oli menettänyt toisen kätensä Pommerin sodassa, vaan siitä syystä, että hänenlaisestaan pohjattoman hyväluontoisesta ja häilyväisestä miehestä, vaikka hänellä olisikin terävämpi pää kuin mikä oli sattunut välskärin hartioille joutumaan, mahdollisesti voi tulla rohkea seikkailija, mutta ei koskaan suuri sotaherra elämän taistelussa.

Omain puheittensa mukaan oli välskäri lapsena ollessaan ollut suuri hulivili; mutta kun hänellä oli hyvä ymmärrys, lähetti hänet hänen enonsa, joka oli varakas kauppias, Vaasaan kouluun. Kahdeksantoista vuoden vanhana oli hän edistynyt niin pitkälle, että voiastia kärryissä ja seitsemäntoista plootua taskussaan matkusti Turkuun ylioppilastutkintoa suorittamaan. Sen hän suorittikin helposti, ja nyt olisi vastaleivotun ylioppilaan enonsa ja suosijainsa toivomuksia noudattaen pitänyt ruveta lukemaan papiksi. Haikeasti huokaillen istuutui hän heprealaisen raamatun ääreen, sillä ajatukset ajelehtivat kaiken maailman teitä ja silmä karkasi vähän väliä "Bereshit bara elohimistä" torilla pidettäviin paraateihin, joissa komeata sotajoukkoa tarkastettiin, ennenkuin se lähetettiin sotaan. Ja tuo tuleva pappi ajatteli näin: kunpa olisin sotamies ja saisin seisoa suorana tuolla rivissä, valmiina taistelemaan kuninkaan ja isänmaan puolesta niinkuin isäni ennen! — Varmaan hän olisikin saanut tätä haluansa noudattaa, jos vain äiti olisi sen sallinut. Mutta tämä ei voinut koskaan unhottaa, että isä oli menettänyt toisen kätensä sodassa, ja hän oli ottanut pojaltaan sen pyhän lupauksen, ettei tämä koskaan vetäisi sotisopaa ylleen. Ja nuori Bäck oli äidilleen kuuliainen: hän ponnisti kaikki voimansa ja palasi paraateista kirjan ääreen; mutta hän ei ollut ehtinyt päästä puoleenkaan ensimmäistä Mooseksen kirjaa, kun uusi pommi pamahti hänen päähänsä. Tämä pommi oli eräs "Åbo Tidningarin", kuulutus jonka oli allekirjoittanut "Erik Gabriel Hartman, lääkeopillisen tiedekunnan puolesta" ja jossa ilmoitettiin, että ne ylioppilaat, jotka haluavat ruveta sodan aikana palvelemaan välskäreinä sairaaloissa tai rykmenteissä, saapukoot viipymättä saamaan yksityistä opetusta lääketieteessä, jonka jälkeen he — jotenkin pian, tietysti, sillä sota oli täydessä tulessa — voisivat päästä viiden tai kuuden riikintalarin kuukausipalkalle. Nyt ei mikään enää voinut pidätellä miestä, ja hän kirjoitti kotiin, että välskäri tavallisesti katkoo muiden jalkoja, eikä omiaan, ja saikin paljon tinkimisen perästä toivomansa suostumuksen. Ja samassa oli heprean kirja ylösalaisin hyllyllä. Bäck ei enää harjoittanut opinnoita, hän ahmi ahmimalla kirurgiaa ja oli muutamien kuukausien kuluttua yhtä hyvä välskäri kuin kaikki muutkin. Sillä siihen aikaan ei oltu näissä asioissa niin tarkkoja kuin nyt. Kukapa ei muistaisi Franzénin mainiota laulua "Ennen ja nyt", jossa lauletaan näin:

Ennen se lääkär' sormet vei pilalle paleltuneet, nyt hän ne leikkaa, jotka ei heti paikalla parantuneet.

Ja onhan hyvin mahdollista, että Franzén tätä laulua kirjoittaessaan oli ajatellut Bäckiä. Mutta välskäri ei ollut hätäpoikia. Hän otti osaa vuosien 1788 ja 1789 sotiin maalla ja vuoden 1790:n sotaan merellä, oli mukana monessa kovassa koetuksessa, joi (omain puheittensa mukaan) reippaasti ja katkoi käsiä ja jalkoja niin, että paikat soi. Ei hän siihen aikaan vielä tiennyt syntyneensä samana päivänä kuin Napoleon eikä siis myöskään osannut ajatella olevansa aiottu mihinkään suuriin tehtäviin; mutta usein kuultiin hänen jo silloin kertovan, miten hän, tuona kuuluisana heinäkuun 3. päivänä, kulki Viipurin lahden läpi ja Krosserortin niemeen sijoitetun vihollispatterin ohitse Stedingkin johtamassa "hämemaa" Styrbjörnissä, joka oli saaristolaivaston etunenässä, ja miten rikki ammuttu raakapuu silloin haavoitti hänen oikean poskiluunsa, johon siitä tapauksesta jäi merkki iäksi päiväksi. Sama kuula, joka merkitsi hänen poskensa, lenti laivaa pitkin ja teki suurta tuhoa, suhahti päällikön pään ohitse ja vei tältä hetken ajaksi kaiken kuulon korvasta. Bäck juoksi hätään, otti esille suonirautansa ja halvausvetensä ja kolmen minuutin kuluttua oli Stedingk saanut kuulonsa jälleen. Vaara oli silloin suurimmillaan ja kuulasade kuumimmillaan. Ruskis, ja laiva oli ajanut karille! — "Pojat, me olemme hukassa!" huusi joku. — "Ei hätää mitään!" vastasi toinen — ja se oli Heikki Lintunen, kotoisin Ulvilan pitäjän Ahlaisten kylästä,[1] — "komentakaa vain kaikki miehet kokkaan, se on perä, joka on kivellä!" — "Kaikki miehet kokkaan!" komensi Stedingk; laiva tuli kuin tulikin taas vesivaraan, ja koko Ruotsin laivasto seurasi mukana sen vanavedessä. Tätä tapausta kertoessaan oli välskärillä tapana sanoa: "mitä hittoa olisi laivastosta tullut, jos Stedingk olisi jäänyt kuuroksi?" Ja kaikki ymmärsivät, mitä ukko tarkoitti: hän oli pelastanut koko Ruotsin laivaston, tietysti; mutta jos joku sattui vetämään suunsa nauruun tätä viatonta kehumista kuullessaan, nauroi hänkin muiden mukana ja lisäsi leikillisesti: "Niin, niin, nähkääs, hyvät ystävät, minä olen syntynyt elokuun 15. p:nä, niinkuin tiedätte, enkä mahda sille mitään."